Milja Härkönen opiskelee dokumenttielokuvan ohjausta Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa. Hänen kandityöelokuvansa, Että tuntisin eläväni esitettiin tänä vuonna Docpoint-festivaalin opiskelijanäytöksessä. Elokuvassa neljästä parikymppisestä koostuva ystäväporukka elää muutosten kevättä Kalliossa. Elokuva koostuu hetkistä, joissa muutetaan, pohditaan tulevaisuutta, jännitetään pääsykokeita ja välillä mäiskitään kaveria pehmokalalla. Kaiken ytimessä elokuvassa on ystävyys.
Milja Härkönen. Kuvaaja: Annika Miettinen
Miten päädyit opiskelemaan dokumenttielokuvaa?
No se oli aika pitkä tie. Olin Kallion lukiossa aikanaan, ja siellä mediakurssilla me tehtiin parhaan ystävän kanssa seurantadokkari meidän omasta ystäväporukasta. Sillon mä tajusin, että tää on hauskinta mitä mä oon ikinä tehnyt. Olin sitäkin ennen ajatellut elokuvaa, mutta sillä kurssilla tuli sellainen olo, että just dokkaria haluan tehdä.
Jonkun kaverin luona oli Taikin hakuopas jota selailin ja aattelin että wow, tuolla vois opiskella tommosta, mutta en mä nyt uskalla sinne kyllä vielä hakea. En heti lukion jälkeen hakenutkaan, mutta myöhemmin hain aika monta kertaa ja pääsin vasta viidennellä yrittämällä. Sinne aina karsitaan jo ennakkotehtävien perusteella, ja sinä vuonna, kun pääsin edes pääsykokeisiin, pääsin myös sisään.
Mitä teit lukion ja opiskelujen aloittamisen välissä?
Opiskelin media-assistentiksi ammattikoulussa ja sitten mä kävin vielä sellaisen tv-dokumenttikoulutuksen. Olin myös kansanopistossa ja avoimessa yliopistossa, jossa luin elokuvan ja television tutkimusta. Ehdin myös tehdä monta vuotta alan töitä, olin töissä Ylellä ja sellaisessa tuotantoyhtiössä, kuin Napafilms. Ne tuottaa lähinnä dokkareita, ja tein siellä tuotantopuolen hommia.
Millaista hyötyä aikaisemmasta alan työkokemuksesta on sulle nyt?
Mulle on ollut jo ennen opintoja tosi hyvin selvillä, miten tää ala toimii; miten elokuvat rahoitetaan, miten ohjaajat tekee töitä ja miten se toimii, kun tuotantoyhtiöissä lähdetään tuottamaan projekteja. Mä koen että varmaan suurin oppi mikä kantaa tavallaan nytkin, on että tietää miten tää kenttä toimii.
Että tuntisin eläväni -elokuvassa seurataan kaveriporukan elämää yhden kevään aikana. Mistä löysit ystäväporukan elokuvaasi?
Mun veli Joel Härkönen veti silloin Q-teatterin nuorten teatteria, ja tulin hänen kanssaan jutelleeksi, että mä haluaisin löytää ystäväporukan mun dokkarin päähenkilöksi. Yhtäkkiä tajuttiin, et aivan, hänhän tapaa viikoittain suuren määrän nuoria, ehkä sieltä voisi etsiä. Sit mä lähetin hänelle sellasen pienen tekstin minkä hän voisi lukea siellä heidän treeneissä, ja sen mun tekstin perusteella kaksi porukkaa otti muhun yhteyttä ja toinen niistä valikoitui sitten leffaan.
Mitä tapahtui sen jälkeen, kun ystäväporukat olivat ottaneet sinuun yhteyttä? Miten etenit asiassa?
Me tavattiin ja mulla oli siinä vaiheessa jo kuvaaja mukana, hän ei itse asiassa ollut se kuvaaja joka tämän leffan kuvasi, mutta saman vuosikurssin kuvaaja. Me vaan lähinnä juteltiin, mä olin muistaakseni ihan kirjoittanut joitain kysymyksiäkin ylös. Yritin saada mahdollisimman kattavan kuvan niiden tyyppien elämäntilanteesta. Me oltiin ensin kahvilassa, ja sen jälkeen me mentiin yhden heistä kotiin, yksiöön Kallioon. Kuvattiin siinä samalla, ikäänkun vähän testattiin sitä, miten he reagoivat kameraan. Heti sen ekan tapaamisen jälkeen tuli tosi vahva fiilis, että kyllä se tämä porukka on, josta haluan tämän elokuvan tehdä ja juuri siitä elämänvaiheesta jota he elivät, muutosten keväästä. Tapasin kyllä myös sen toisen yhteyttä ottaneen porukan ja heistäkin olisin mielelläni elokuvan tehnyt, mutta se olisi ollut ihan toisenlainen tarina. He olivat nuorempia, lukion ekaluokkalaisia.
Millaista dokumenttielokuvan ohjaaminen on käytännössä – miten paljon esimerkiksi ohjeistit kuvattavia?
Jos me vaikka kuvattiin jonkun kämpässä, me mietittiin yhdessä päähenkilöiden kanssa, että missä huoneessa ollaan ja kuvaajan kanssa sitten juteltiin, että kumpaan tulee parempi valo. Voi olla, että he olisivat itse valinneet ilman meitä sen toisen huoneen. Tossa elokuvassa jutellaan tosi paljon, niin kyllä mä niitä keskustelun aiheitakin oon välillä antanut. Mä oon saattanut sanoa jollekin heistä, että hei kysy Oliverilta että miltä siitä tuntuu nyt noi huomiset pääsykokeet, mutta vaikka me ei oltais oltu siellä paikalla niin he hyvin todennäköisesti olisivat puhuneet niistä. Dokumenttielokuvanteko on kuitenkin sellaista, että jos nyt vaikka koen, että tässä elokuvassa pitäisi selvitä, että miltä Oliverista tuntuu, niin siinä ei välttämättä ole järkeä, että me istutaan viis tuntia kamera recillä ja odotetaan, et milloin he päätyvät juuri siihen keskusteluun. Mutta nää on tosi tilannekohtaisia, joissain tilanteissa taas täytyy istua kamera recillä viisi tuntia ja se on tärkeää tehdä juuri niin. Että on siihen sillä tavalla puututtu, että mä oon kysynyt kysymyksiä tai sanonut että hei jutelkaa tästä, mutta mä koen, että se on juuri sitä dokumenttielokuvan ohjaamista. Mutta on siellä myöskin paljon spontaaneja juttuja mihin mä en ole puuttunut mitenkään, kuten vaikka just se pehmokalalla mäiskiminen. Se on täydellinen esimerkki siitä, miksi rakastan dokumenttielokuvan tekemistä, tosielämä tuo eteen sellaisia tilanteita, mitä en ikinä voisi keksiä.
Miten kuvattavat suhtautuivat kuvaamiseen ja ohjeistamiseen? Tiesivätkö he etukäteen millaisia kuvauspäivät ovat?
Hyvin he suhtautuivat! He joskus muistaakseni sanoivatkin, että näistähän me oltais muutenkin juteltu, tai jopa että ollaan me näistä ennenkin juteltu. Ei he niissä kuvaustilanteissa tai jälkikäteenkään sanoneet, että olisivat kokeneet että mikään kysymys tai tilanne olisi tuntunut pahalta, päinvastoin he oli kyllä aina iloisia ja sitä mieltä että heillä oli kauheen kivaa. Ja kyllä mä olin aina etukäteen heidän kanssaan jutellut mitä me minäkin kuvauspäivänä haluttaisiin kuvata ja yhdessä me ne aina sovittiin.
Miten sä kehittelet dokkariaiheita? Miksi päätit tehdä elokuvan juuri tästä aiheesta?
Aihe tähän leffaan tuli aika intuitiivisesti vasta koulussa, kun kandileffaa alettiin miettiä. Pyörittelin yhtä toistakin aihetta samaan aikaan, mutta onneksi sit valitsin tämän aiheen tähän projektiin. Kyllähän kun silmät auki maailmaa katselee, saattaa kaikenlaisia aiheita tulla silleen, et ”hei, tostahan voisi tehdä ja tosta voisi tehdä”, mutta mistä sit ihan oikeesti on valmis tekemään leffan, kun sen kanssa pyörii useamman kuukauden, jopa useamman vuoden, niin onkin sitten ehkä vähän isompi kysymys. Jostain ne vaan tulee. Sitä varmaan peilailee omaa elämäänsä, sitä kautta ne jotenkin alkaa resonoida, että hei toi vois olla sellanen aihe. Ei niin, että ne liittyisi välttämättä omaan elämään, mutta se kimmoke tulee jostain omasta historiasta, omista haaveista tai peloista tai mistä ikinä. Tähän nuoruuden ja ystävyyden teemaan tartuin juuri omien senaikaisten vahvojen kokemusteni takia.
Mitä antaisit vinkiksi sellaiselle, jolla on joku aihe dokumenttielokuvaan mielessä, mutta ei oikein tiedä, mistä lähtisi liikkeelle?
Kannattaa heti jutella siitä jonkun kanssa, se että sanallistaa sen idean auttaa itseäkin tosi paljon. Se voi omassa päässä kuulostaa aika erilaiselta, ja sit kun sen joutuu sanallistamaan jollekin, sitä joutuu itsekin miettimään vähän tarkemmin. Tietenkin jos löytää jonkun sellasen tyypin, joka on elokuvan kanssa tekemisissä niin aina parempi, sellaselta ihmiseltä voi saada paljon konkreettisiakin vinkkejä. Mutta ihan vaan se, että juttelee, mäkin usein kerron ensin mun puolisolle mitä mä oon miettinyt, vaikkei hän elokuva-alalla itse olekaan. Itse ainakin koen, että se kynnys kertoa ekan kerran jostain ideasta voi olla aika kova, ja nyt on tässä opintojen myötä tajunnut, että ainoa tapa päästä eroon siitä kynnyksestä on se, että vaan kertoo. Niitä ideoita ei kannata pantata omassa päässään hirveen pitkään. Nykyään mä oon sitä mieltä, että ei niitä välttämättä tarvitse ensin edes mitenkään loppuun asti omassa päässä miettiä, vaan sitä voi aika varhaisessakin vaiheessa sanoa ääneen, että mä oon miettinyt, että tämmönen aihe kiinnostaisi, ja yhtäkkiä joltain voi tulla siihen joku kauheen hyvä pointti mikä voi viedä sitä paljon parempaan suuntaan, mitä olisi itse osannut keksiä. Toinen vinkki on se, että alkaa vaan tekemään, kuvaamaan, kyllä se siitä sitten selviää, että onko siitä aiheesta leffaksi.
