Naishahmoja Rakkautta & Anarkiaa -festarien elokuvissa

Olen joutunut uudestaan ja uudestaan pettymään elokuvien naishahmoihin. Naisia tunnutaan katselevan elokuvissa lähes aina miesten kautta, miesten silmin – äiteinä, esineinä, uhreina, heteronormatiivisuuden läpipääsemättömässä suossa. Mutta: tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa -kokemukseni sai minut uskomaan taas elokuvantekijöihin ja parempaan elokuvatulevaisuuteen.

Team Hurricane oli kuvaus kahdeksasta teini-ikäisestä tytöstä (joista yksi tosin vihjasi olevansa transpoika). Elokuvassa oli screen timea vain marginaalinen määrä muille hahmoille, kahdeksan tytön ydinporukka vei kaiken huomion. Nämä nuoret olivat vahvoja kaikessa haavoittuvaisuudessaan ja kieltäytyivät olemasta uhreja millään tasolla – esimerkiksi yksi heistä sairasti syömishäiriötä mutta hän ei ollut tautinsa uhri vaan hän diilasi sen kanssa miten parhaiten pystyi. Porukka nousi yhdessä vähän hölmön heterokeskeisen seksuaalikasvatustuokion pitäjiä vastaan, teinimäisellä somalla tökeröydellä. Jokainen porukan kahdeksasta tyypistä oli hieno, keskeneräinen nuori yksilö.

Nina Wun päähenkilö oli homoseksuaali nainen jonka tarinan ydinteema tai -ongelma ei pyörinyt hänen seksuaalisen suuntauksensa ympärillä, mikä oli mielestäni virkistävää. Homokuvaukset tuppaavat olemaan niin usein päähenkilön kamppailua seksuaalisuutensa kanssa, hän on hämillään siitä, kohtaa ennakkoluuloja ja kielteisiä asenteita ja joutuu vain elämään näiden kanssa. Nina Wussa ei alleviivattu päähenkilön seksuaalista suuntautumista, mutta sillä etäännytettiin päähenkilö hienosti heteroiden tuottaja- ja ohjaajamiesten maailmasta. Nina Wu (henkilö) oli aika yksiselitteisesti tämän miesten maailman uhri. Tämä on melko perinteinen asema naishenkilölle elokuvissa, mutta Nina Wussa se ei varsinaisesti häirinnyt.

Aren’t you happyn päähenkilö ”melankolinen tyttö” tarkastelee maailmaa ja sen hömelöyttä oman masentuneen kyynisyytensä ja maailmasta irtautuneisuuden kautta. Melankolinen tyttö käsittelee yhteiskunnallisia normeja ja niiden absurdiutta hyppäämällä tilanteesta toiseen ja haastamalla tilanteissa esiintyviä muita henkilöitä – pääosin miespuolisia – intellektuellilla keskustelulla. Hän on kuin lievästi masentunut feminismin ruumiillistuma joka on pettynyt, väsynyt ja kyllästynyt maailman asioiden laitaan ja odottaa että jotain tapahtuisi. Mielenkiintoinen ja ilahduttava hahmo seurata.

Her Smell esitteli katsojalle todella kompleksisen henkilön, rock-legenda Becky Somethingin, ja teki sitä huolella koko elokuvan keston ajan. Myös tässä elokuvassa muut, keskeisetkin sivuhenkilöt jäivät lähes statistitasolle kun Becky riehui, piti maanisia huumehoureisia puheita, harjoitti suitsukerituaaleja joissa yritti manata ex-miehensä uutta tyttöystävää manalaan ja loi musiikkia pantaten kaikkien aikaa. Becky ei pyrkinyt miellyttämään ketään tai pyytämään anteeksi itseään – edes käytyään läpi huumevieroituksen hän ei muuttunut anteeksipyyteleväksi katumustyötä tekeväksi oman itsensä uhriksi vaan omisti virheensä ja eli niiden kanssa / niistä huolimatta. Becky Something ei ollut pidettävä henkilö muttei myöskään ei-pidettävä, mikä ei ole kovin perinteinen tapa kirjoittaa naishahmo, mutta on varsin perinteinen tapa kirjoittaa mieshahmo.

Näin R&A-festareilla neljä elokuvaa joissa oli mielenkiintoinen, monipuolinen ja mielenkiintoinen naispääosa. Neljä ei ehkä kuulosta paljolta mutta kokonaisuudessaan näin vain viisi elokuvaa suunnittelemani kymmenen sijaan, koska sairastuin traagisesti flunssaan kesken festareiden. Mutta neljä viidestä! Aika kova score! Tästä on hyvä jatkaa.