Inka Lahti on leikannut mm. tämän vuoden Tampereen elokuvajuhlien kolminkertaisen voittajan Untitled (burned rubber on asphalth). Haastattelimme häntä leikkaajan työstä, siihen päätymisestä ja siitä, miten aloittelijan kannattaa elokuvaleikkausta lähestyä.
Hei! Kuka sä olet ja mitä teet?
Olen Inka Lahti, leikkaaja ja leikkausassistentti. Olen valmistunut taiteen kandidaatiksi Aalto-yliopistosta, ja maisterikin olis tarkotus tehdä joskus hamassa tulevaisuudessa. Tälle vuodelle mulla on nyt erityyppisiä assari-, leikkaus- ja opetustöitä.
Mitä leikkausassistentin töihin yleensä kuuluu?
No assarointiin voi kuulua vaikka proxy-tiedostojen tekemistä, sitten synkkaamista ja järjestelyä. Siirtojen tekemistä, kun projekti etenee vaikka äänitöihin ym. Joskus myös raakaversioiden leikkaamista. Se on tosi kivaa myös.
Entä leikkaajan työhön?
No sitä leikkaamista! Eli sen teoksen dramaturgian ja rytmin ja koko sen kokonaisuuden hahmottaminen. Siinä työskennellään tiiviisti etenkin ohjaajan mutta myös tuottajan ja äänisuunnittelijankin kanssa.
Missä vaiheessa leikkaaja yleensä tulee mukaan projektiin?
No ehkä se vähän riippuu mutta mun kokemus on, että pyritään tekemään se siinä vaiheessa, kun muutakin taiteellisesti vastuullista työryhmää kootaan. Mutta välillä on taas näitä että on jo kuvattukin jotain, ja sitte pyydetään mukaan.
Eli vaihtelee… Entä sitten kun alat leikkaamaan jotain – miten prosessi menee siitä raakamateriaalista valmiiseen elokuvaan?
No mä oon semi-puristi sen suhteen, että pitäisi pyrkiä katsomaan kaikki materiaali kerran läpi ennen kun aloittaa. Samalla kirjoitan ylös mielleyhtymiä, kuvapareja ja ideoita. Joskus jossain lyhyissä videoprojekteissa esimerkiksi pitää tehdä tosi nopeasti ja silloin sitä saattaa alkaa siinä vauhdissa leikkaamaankin eli heittelee aikajanalle jo “parhaita paloja”. Ensin joka tapauksessa hahmotellaan isot palikat ja kaaret ja sitten hiotaan leikkauskohtia.
Jos leffassa on käsis tai vastaava, mikä yleensä fiktioissa on – joskus dokkareissakin – pyritään ensin toteuttamaan sen käsiksen mukainen versio läpi.
Mitä tapahtuu sitten, kun sulla on se raakaleikkaus tai joku ensimmäinen versio valmiina?
Sitten katsotaan sitä juttua läpi – keskustellaan, ja sitten toi sama uudelleen! Ja toistetaan niin kauan, että se on valmis (nauraa) Hyvin yksinkertaista periaatteessa!
Tosi iso osa leikkaamisesta on ainakin mulla vaan ajattelua ja keskustelua. En hirveesti tykkää tehdä tietokoneella töitä, niin se on aika paljon sellasta, että nojailee taaksepäin tuolissaan ja miettii mikä se ratkaisu on, ennen kun sitä sit tekee. Ja tietty siinä alkuvaiheessa sitä tehdään yleensä pelkästään ohjaajan kanssa, mutta sitten kun tuntuu että se alkaa olla valmiimpi, niin näytetään muulle työryhmälle ja tilanteen mukaan sitten rahottajille ja levittäjille ja ehkä testiyleisölle ja saadaan toivottavasti hyvää ja eteenpäin vievää palautetta, jonka avulla voidaan kehittää hommaa eteenpäin.
Miten itse olet päätynyt leikkaajaksi?
Se oli tavallaan vähän sattuman kauppaa. Mä en ikinä aatellu että olisin mikään leffahullu, mutta joskus halusin keksiä itselleni tekemistä ja hakeuduin aikani kuluksi sellaseen av-alan aikuiskoulutukseen. Se oli tosi hauskaa, ja mä ajattelin et hei, tää leikkaaminen on tosi kiinnostavaa! Mun yks hyvä kaveri opiskeli äänisuunnittelua Aallossa, silloisessa Taikissa ja sitten mäkin hain sinne, ja sitä kautta päädyin tähän. Mutta se oli vähän yllätys itellekin, että tähän päädyin.
Et ei ollu mikään semmonen että ”jo lapsuudesta lähtien olen—”
Ei todellakaan! Oon mä ollut jonkun verran kiinnostunut ja kattonut tosi paljon kaikkee, mainstreamin ulkopuoleltakin. Oon siis ollut kiinnostunut kuvataiteista ja sitä kautta taide-elokuvasta ja kokeellisesta elokuvasta. Mutta en ollut ikinä aatellu, että haluaisin tehdä elokuvaa – ennen sitten tuota.
Mitä neuvoja sulla ois sellaselle, joka tekee vaikka kaveriporukalla ensimmäisiä leffaprojektejaan?
Jos elokuvan tekeminen kiinnostaa, niin kannattaa vaan alkuun ainakin katsoo paljon kaikkea, semmosella silmällä että vähän miettii, mitä ratkaisuja on tehty ja millä tavalla. Se on ehkä suurin juttu, jonka kautta on ite oppinu. Että on kattonut mahdollisimman paljon erilaisia elokuvia, ja pohtinut niitä keinoja mitä niissä on käytetty. Sitä kannattaa harrastaa!
Mitä, jos on kuvannut vaikka jo osia jostain agenttiparodiastaan, ja on silleen, että tästä pitäisi saada nyt elokuva. Onko vinkkejä..?
No ehkä sanoisin, et kannattaa vaan tehdä. Välineetkin on helposti saavutettavissa nykyään, kun jollain kännykällä voi hyvin kuvata ja ilmaisia leikkausohjelmia löytyy myös.
Sitten jos tulee sellanen epäonnistuminen, että ne materiaalit on kuvattu ja huomaakin sitten leikkauspöydässä että tää ei ehkä ihan riitä – kannattaa ehkä varata se mahdollisuus, että pyytää vaikka siltä kaverilta joka sitä agenttia esittää, että voisko sitä myöhemmin kuvata vähän lisää jos tarvii jotain vielä. Mutta että tekee vaan, niin kyllä se siitä sitten. Suunnitelmallisuus on tietysti aina plussaa eli jos jaksaa just kirjoittaa vaikka jotain käsistä ja piirtää kuvasuunnitelmia. Mutta jossain vaiheessa pitää vaan alkaa tekemään… Ei sitä voi ikuisuuksia jäädä miettimäänkään sitä toteutusta.
Entä sitten, jos joku tähtää ammattileikkaajaksi?
No se tekeminen auttaa. Ja sitten se, että kattoo paljon niitä juttuja, mitä haluaa tehdä… Ja koulut on hyviä paikkoja verkostoitua muiden tekijöiden ja tulevien työkavereiden kanssa.
Millainen olis sun unelmatyö, jos saisit toivoa?
No vaikea sanoa, että mikä ois sellanen ekstrakiva. Ehkä se liittyy enemmän työskentelytapaan, se mikä tästä tekee ihanaa on se työ sen työryhmän kanssa. Kun yhteistyö esimerkiks ohjaajan kanssa sujuu hyvin ja on semmonen keskusteleva ja toisiaan kunnioittava. Eli toivoisin sellaisia töitä, joissa on kivat työkaverit!
Mikä on parasta leikkaamisessa?
Leikkaamisessa parasta on niin sanottu ongelmanratkaisu eli älylliset haasteet ja sitten tietysti ne ihmiset, kenen kanssa saa tehdä hommia. Projektiluonteisena työnä koko ajan saa myös tutustua uusiin tyyppeihin ja kaikenlaisiin uusiin ajattelutapoihin ja aiheisiin, joista leffoja tehdään.