“eikö tää luonto oo jo tarpeeks paskana ilman et kaikki kirjottaa autoista fiktiota,,,vitun helsinkiläiset herätkää”, twiittasi somepersoona Sini Laitinen syyskuussa 2020. Autofiktio on päivän sana, ymmärsi sitten mitä se tarkalleen tarkoittaa tai ei. Harhaanjohtavasta nimityksestään huolimatta autofiktio tarkoittaa siis omaelämäkerrallista fiktiota, johon kirjailija kirjoittaa itsensä sisään kokijana, kertojana, päähenkilönä. Nykykirjallisuudesta tuttu ilmiö tuntuu vasta melko hiljattain löytäneen tiensä valkokankaille. Nyt fiktio itsestä trendaa Suomessakin, ja elokuvan kentällä kuuluu Hannaleena Hauru ehdottomasti eturintaman kiinnostavimpiin ääniin. Hänen uusin teoksensa sotii vastaan fiktiokerronnan konventioita, aseinaan kärkevä käsikirjoitus ja herkullinen hahmokaarti. Hänen valloittavan autofiktionsa keskiössä kipuilee joukko erittäin heränneitä helsinkiläisiä.
Fucking with Nobody on Hannaleena Haurun toinen pitkä ohjaustyö. Haurun kokoillan debyyttiin, jo nimellään ilahduttaneeseen Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset -teinikomediaan verrattuna se on varsin erilainen teos, askel kohti omaehtoisempaa kerrontaa. Se muistuttaa paljon enemmän Haurun edellistä ohjausta, puolipitkää Metatitanicia (2018), jatkaessaan sen temaattisissa ja tyylillisissä raameissa, parisuhdemuotojen problematiikkaa puiden, konventionaalista kerrontaa karttaen. Essee-elokuvaksikin luokiteltuun Metatitaniciin verrattuna Fucking with Nobody on helposti lähestyttävä teos, kuitenkaan antamatta astettakaan periksi anteeksipyytelemättömän antikapitalistisesta tulokulmastaan. Se on rohkea aluevaltaus ja ainakin markkinointinsa puolesta askel kohti valtavirtaa, mutta siinä kukkii ennallaan se vapaamuotoinen viehätys, joka Haurun mikrobudjetilla toteutetuissa lyhytelokuvissa on jo vuosia vakuuttanut. Yhtäältä elokuvat toimivat jonkinlaisina sisarteoksina toisilleen, ja toisaalta taas tuntuu, että Fucking with Nobodyssa on paljon samoja ideoita kuin Metatitanicissa, hieman hioutuneina, pitemmälle kypsyneinä. Hauru on kertonut, että Fucking with Nobody jää hänen toistaiseksi viimeiseksi metaelokuvakseen. Tuntuukin siltä, että uutuuteen on ladattu kaikki villeimmätkin ideat, jotka Metatitanicin tekoprosessin aikana ovat lähteneet kypsymään – Haurun viimeinen metasekoilu suorastaan pursuu ennakkoluulotonta kokeilunhalua. Molemmat elokuvat purkavat romanttisen rakkauden representaatioita ilmeisen omaelämäkerrallisella otteella. Käsikirjoitus on herkullisen hauska ja monitahoinen. Sitä on on Haurun kanssa ollut kirjoittamassa Lasse Poser, joka myös kuvaa elokuvasta merkittävän osan ja näyttelee yhtä sen keskeisimmistä rooleista, ilmeisesti enemmän tai vähemmän omana itsenään. Jos tämä kuulostaa sekavalta, sitä se myös on.
Elokuvan päähenkilö on Haurun itsensä näyttelemä ikisinkku elokuvaohjaaja Hanna. Humalaisena vitsinä Hanna julkaisee Instagramiin näyttelijäystävänsä Ekun kanssa otetun söpöilykuvan. Kun postaus saa osakseen positiivista huomiota, innostuu Hanna ystävineen jatkamaan huijausta pitemmälle. Ennen pitkää käynnissä on kulissiparisuhde ja feministinen performanssi, jonka tarkoituksena on kritisoida heteronormatiivista, parisuhdekeskeistä tarinayhteiskuntaa. Huijaus menee täydestä, Hanna ja Eku kasvavat mediasensaatioksi ja performanssi alkaa ajautua raiteiltaan. Roolit sotkeutuvat reaalimaailmaan ja hahmojen päämäärät alkavat hämärtyä. Todellisuus ja fiktio sekoittuvat toisiinsa niin elokuvan tarinamaailmassa kuin sen muodossakin. Metatasojen kerrostumat sekoittavat katsojan pään herkästi, ja niin lienee tarkoituskin. Lopputulos on sotkuinen muotokokeilu, eikä se tarjoa katsojalle vangitsevaa, lineaarista narratiivia. Hauru käyttää elokuvaa tutkimusmetodina ja työkaluna erilaisten valtarakenteiden purkamiseen. Hänen antikapitalistinen autofiktionsa on uteliasta kriittistä tutkimusta, eikä se tarjoa yksiselitteisiä tutkimustuloksia tai valmiiksi pureskeltuja vastauksia. Kriittinen katse ulottuu myös omaan tekemiseen. Se on elokuva, jossa uuden aallon eetos elokuvasta kritiikin muotona täydellistyy. Se kritisoi jatkuvasti paitsi ympäröivää yhteiskuntaa, myös omaa itseään. Fucking with Nobody syö itseään eikä piilottele jätöksiä.
Kerrontaa määrittävistä kokeellisista tyylipiirteistä huolimatta Fucking with Nobody ei suinkaan ole pitkästyttävä tai itsetärkeä tutkielma omasta itsestään. Se ei ole muotoa muodon vuoksi, vaan elämää sykkivä elokuva, joka ilakoi ja leikittelee epäkonventionaalisella muodollaan. Se edustaa viihdyttävintä avantgardea, mitä kotimaisella kentällä on tarjota. Harvoin näkee elokuvaa, joka on samaan aikaan muodoltaan näin radikaali ja tunnelmaltaan näin lämmin. Riemukkaana ajankuvana Fucking with Nobody on tiukasti kiinni ajassamme ja sen trendeissä. Se on ehkä ensimmäinen suomalainen elokuva, joka ymmärtää mitä Instagramissa oikeasti tapahtuu. Hillittömän hauskat hipsterihahmot ovat täyttä lihaa ja verta, tai soijaproteiinia ja mantelimaitoa, mitä näitä nyt on, eläviä kumminkin. Keskiössä on ikinuorten aikuisten kaveriporukka, joka litkii luomuolutta ja kierrättää kommuunidildoa. Valveutuneiden milleniaalien yhteisö on niin uskottavasti kuvattu ja naturalistisesti näytelty, että välillä tuntuu kuin dokumenttia katsoisi. Sivuhenkilökaarti on aivan mainio – etenkin Ekun (Samuel Kujala) ja Aran (Pietu Wikström) suhteen dynamiikassa on loisteliaan näyttelijäntyön ja tarkkanäköisen käsikirjoituksen ansiosta vangittu samalla jotakin riipaisevan koskettavaa ja jotakin hörähdyttävän hauskaa. Hahmot ovat kokonaisia, usein koomisia, koskaan eivät kuitenkaan karikatyyrimäisiä. Hahmoissa on selvästi paljon tekijöitään, ja käsikirjoittajana Hauru ei pelkää nauraa itselleen tai ystävilleen. Satiirilla nimenomaan tähdätään osumaan omaankin nilkkaan. Itseironinen iva on lämmintä – ketään ei esitetä inhottavana, muttei toisaalta ketään sen paremmin sankarillisenakaan. Fucking with Nobodyssa ei ole sankaria eikä pahista eikä oikein minkäänlaista loppuratkaisua. Sen loppu on kyllä ihana, mutta ei se miltään ratkaisulta tunnu.
Kuvasuhteet vaihtuvat viuhuen muodon mukautuessa tarinamaailmassa käytettyyn teknologiaan. Käsivaralla operoitu elokuvakamera vaihtuu lennosta rakeiseen filmikuvaan ja siitä kännykän kameraan. Muoto tukee sisältöä, kulkee sen ehdoilla oikeastaan. Kameratyö on kauttaaltaan kekseliästä, koskaan kuitenkaan tekemättä numeroa itsestään. Elokuvan kauneimmat kuvat voi tuntea ihollaan. Erikoislähikuvat niskavilloista ja niitä silittävistä sormista jatkavat Haurun kokeiluita tavaramerkikseen muodostununeen haptisen visuaalisuuden parissa. Hauru ylittää itsensä tuntoaistiin perustuvien kuvien käytössä. Kuvakerronta koskettaa katsojaa verkkokalvoja syvemmältä – kameralla on paitsi katse, myös kosketus. Hauru on löytänyt välittömästi tunnistettavan, valloittavan tyylin, ja mikä parasta, ei hän tunnu ottavan tätä turhan vakavasti: Itsetietoinen ohjaus tarjoaa metatasolla makeat naurut, kun Eku kysyy paitaa valitessaan, eikö hänen sovittamansa villapusero “olisi aika haptinen”. Paitsi genrekonventioista, on Haurun ote myös omasta tyylistään aivan poikkeuksellisen nokkela. Hänen autofiktiivisen uutuutensa yksi voimakkaimmin autobiografisuuden ja sulan sepitteen rajoja ravistelevista keskusteluista käydään, no, autossa.
Vaikka elokuva esiintyy suomalaisen elokuvan kentällä edukseen paljon juuri epäkonventionaalisuutensa ansiosta, jättivät sen kerronnallisista kokeiluista kummallisimmat itseni yllättäen kylmäksi. Tällainen on esimerkiksi elokuvan alkupuolella kuultava, rykäyksittäin rymisevä rumpukone. Sen käyttö ääniraidalla on motivoitu melko hatarasti – pari ensimmäistä kertaa häiriöääni toimii vieraannuttavana elementtinä, mutta pian katsoja alkaa miettiä, mikä rooli ulkodiegeettisellä ääniefektillä oikeastaan on. Ainakaan ensimmäisellä katselukerralla tehosteen käyttö suhteessa kerrontaan ei tunnu perustellulta. Kun ääntä ei enää ensimmäisen vartin jälkeen kuulunut, aloin kyseenalaistaa, oliko kyseessä taiteellisesti motivoitu tehoste vaiko häiriö salin äänentoistossa. Vastaavalla tavalla muusta kerronnasta häiritsevästi irrallaan seisovat elokuvan seksuaalisesti latautuneet fantasiajaksot. Rumpukoneen pärinään rinnastuen ne dominoivat huomiota esiintyessään, mutta eivät tunnu liittyvän kovin olennaisella tavalla oikein mihinkään. Fucking with Nobodyn radikaaleimmat kohdat ovat provokatiivisuudessaan kiehtovia, tavallaan raikkaitakin, mutta suhteessa kokonaisuuteen ne jättävät jokseenkin päälleliimatun vaikutelman.
Kaikkinensa Fucking with Nobody on riemastuttavan omaehtoinen elokuva ja vahva lisäys Haurun todella vakuuttavaan filmografiaan. Yltiöyksilöllinen kerronta yhdistettynä yhteisöllisyyden tematiikkaan tuovat pöytään herkullisen kattauksen, jollaisesta päästään kotimaisessa elokuvatarjonnassa nauttimaan vain ani harvoin. Se on kumouksellinen elokuva, joka sekoittaa manifestatiivista autofiktiota tarkkanäköiseen komediaan tekemättä kompromissin kompromissia. Se koskettaa, ärsyttää ja käy usein ylikierroksilla. Fucking with Nobody nauraa itselleen ratketakseen, mutta ei se koskaan aivan ratkea.