Kuvan tekijät: Elokuvaaja Jarmo Kiuru

Haastattelimme elokuvaaja Jarmo Kiurua kuvaajan työstä, ennakkosuunnittelusta, kuvauksista ja siitä, keitä kaikkia kuvaajan alaisuudessa toimii. Kysyimme myös valaisu- ja muita vinkkejä aloittelijoille.

Moi! Kuka olet ja mitä oot tehnyt?

Oon Jarmo Kiuru, ja toimin elokuvaajana. Oon kuvannut kaksi pitkää leffaa, muutaman pitkän dokkarin ja ollut kuvaajana kahdessa tv-sarjassa. Oon tehnyt myös paljon lyhyttä muotoa, lyhytelokuvaa ja musavideota. Viime vuonna esimerkiksi kuvasin Nyrkki –tv-sarjaa, ja Toivoniemen Jennin kanssa kuvattiin elokuussa ensi-iltaan tuleva Seurapeli –niminen pitkä leffa. Viikko sen jälkeen tulee valkokankaille Annika Grofin ohjaama Syksyn jälkeen saapuu kevät, joka kuvattiin jo kolme vuotta sitten. Viimeisiä nyt työn alla olevia on Teemu Nikin TV-sarja Mister 8.

Mitä kuvaaja tekee?

Kuvan tekemistä ja kuvilla kertomistahan se on! Kuvaaja vastaa suurelta osin elokuvan visuaalisesta kerronnasta, kuvasuunnittelusta ja tyylistä. Ja elokuvan tekemiseen liittyy sen verran iso koneisto, että se on aina myös ryhmätyötä – se on kuvan tekemistä työryhmässä, muiden taiteellisesti vastaavien ihmisten kanssa. Kuvaajan vastuulla on myös se, että esityskopion laatu ja ulkonäkö on tarkoituksenmukaiset, se on myös laaduntarkkailijan työ!

Ennakkosuunnittelu

Miten kuvaajan työ lähtee käyntiin, kun uusi projekti alkaa?

Kun kuvaaja tulee mukaan, todennäköisesti ainakin ohjaaja ja tuottaja on tehneet jo pohjatyötä. Ensimmäinen vaihe kuvaajalle on se, että kuuntelee, mitä halutaan tehdä, mitä kohti oltais menossa ja mitä se mahdollisesti itseltä vaatii. Ja kun sen on sisäistänyt, niin alkaa tuoda siihen kerros kerrokselta omaa työpanosta ja näkemystä. Se on konkretisoimisprosessi, keskustelua ja kommunikointia. Mikä tahansa työkalu, joka tekee ajatukset tai näyt välitettäviksi tai todemmiksi on hyvä. Se voi olla elokuvaa, valokuvaa, maalaustaidetta, mitä tahansa visuaalista taidetta – ja se voi olla musiikkia, runoutta, proosaa, vaikka lehtiartikkeli, tai joku tapaus minkä on kuullut kaverin kertovan. Mikä tahansa, mikä tuo sitä lähemmäksi ja konkreettisemmaksi on sallittua!

Valaisu on yksi kuvaajan päätyökalu, joka on suunnittelussa ja tekemisessä mukana. Joskus se valollinen ajatus voi tulla heti kättelyssä ohjaajalta, joka sanoo, että tää elokuva on tosi hämärä tai tosi kirkas. Tai sitten se näkemys tulee vähän myöhemmin, kun vaihtoehtoja ja referenssejä on vertailtu – että mun mielestä tän kaltainen valo tai tän kaltainen tunnelma tähän sopisi. Se on osittain taiteellista työtä, tunteen, tunnelman ja estetiikan määrittämistä, mutta sillä on se konkreettinen ja tuotannollinen puoli, joka palautuu siihen, mitkä on rahalliset, ajalliset tai työryhmän kokoon liittyvät rajoitukset.

Itse tykkään mahdollisimman aikaisessa vaiheessa keskustella tuotannon kanssa, että miten tämä tultaisi tekemään. Kalustokin on sitä konkretiaa, mistä on tärkeä keskustella – että puhutaan samoista asioista. Sitten pitää osata sovittaa omat ja yhteiset näkemykset siihen todellisuuteen. Kalusto itsessään ei oo mikään itseisarvo, vaan mikä tahansa voi olla käypä ratkaisu, kunhan yhdessä todetaan, että ratkaisu on tälle tarinalle ja tälle tuotannolle tarkoituksenmukainen.

Miten suunnittelu etenee kuvausten lähestyessä?

Päätekijänä on kuvasuunnittelu ohjaajan kanssa, ohjaaja on kuvaajan läheistyöpari. Eli käydään käsikirjoitus läpi, että mistä se tarina kertoo. Kohtaus kohtaukselta katsotaan, että mitä sillä pitäis saavuttaa, ja minkälaisilla kuvilla ne kohtaukset ja lopulta sitten se koko elokuva tullaan kertomaan. Myös kuvauspaikkoja etsitään aikaisessa vaiheessa, ja ajellaan ympäri tienoita – ne on samalla hienoja hetkiä jutella muitten ryhmäläisten kanssa ja viettää aikaa yhdessä. Kuvauspaikat määrittää aika paljon sitä, mitä on mahdollista tehdä ja mikä se tyyli ja energia on.  On hyvä, jos ne kuva-ajatukset ja konkreettiset kuvauspaikat pystyy vaikuttamaan toisiinsa. Jos vaan toimistolla piirtelee tikku-ukkoja ja saa hienoja visioita, mutta sitten kuvauspaikat ei annakaan siihen mahdollisuutta, niin asiat menee uusiksi.

Samalla keskustelu muitten työryhmäläisten kanssa jatkuu. Elokuvassa voi olla vaikka lavastukseen liittyviä erikoistarpeita, stuntteja, erikoisefektejä, kaikkia muita elementtejä, joille on omat ammattilaisensa. Keskustelu laajenee ja tarkentuu aina kerros kerrokselta – tämänkin takia on hyvä että valmisteluihin on riittävästi aikaa. Sitten, kun isot linjat on tarkentuneet, valmistelen omaa työryhmää, eli kameraryhmää, valoryhmää ja grippiryhmää, käytännön tekemiseen. Etenkin valaisijan kanssa tulee ennakkosuunniteltua mahdollisimman paljon.

Ennen kuvauksia on vielä tämmönen recce –kierros, missä käydään valitut kuvauspaikat läpi. Siinä ohjaaja, kuvaaja ja eri ryhmät kertoo, mitä siellä tehtäisiin ja mitä on tarpeen huomioida. Se tapahtuu aika lähellä kuvauksia, mutta sillä tavalla, että siinä vielä ehtii tarkentamaan suunnitelmia.

Kuvaukset ja työryhmä

Mitä kuvaaja tekee setissä?

Kuvaaja on ryhmänjohtaja, joka vastaa siitä, että kuva tallentuu halutulla tavalla. Yleensä kuvaaja tulee vähän etukäteen paikalle ja katsoo ohjaajan ja todennäköisesti myös apulaisohjaajan kanssa, että kaikki täsmää ja pääpiirteittäin kaikki on huomioitu aikataulussa. Mahdollisesti siinä kävellään vähän läpi, että missä mikäkin tapahtuu. Työ on ohjaajan kuuntelemista ja oman ryhmän ohjeistamista, että kamera liikkuu sinne missä sen kuuluu olla ja valo nousee sinne missä sen kuuluu nousta ja niin edespäin. Siitä eteenpäin kohtauksia rakennetaan kuva kerrallaan yhteistyössä muiden osastojen kanssa, ja se toistuu sitten useita kymmeniäkin kertoja päivässä.

Mikä on isoin ryhmä, mikä sulla on ollut? Keitä siihen kuului ja mitkä vastuut heillä oli?

Se oli hieno ja kreisi projekti, Catherine –niminen historiallinen tv-sarja, jota kehiteltiin jokunen vuosi sitten. Valoryhmässä taisi olla hetkittäin kuusi henkeä. Valoryhmään kuuluu aina valaisija, joka on valon päävastuullinen henkilö myös kalustomielessä, ja kuvaajan toinen käsi siinä kuvauspaikalla. Valaisijalla on best boy ensimmäisenä tärkeimpänä apulaisena. Best boy ottaa kontolleen käytännön tekemistä. Moni asia tapahtuu päällekkäin ja samanaikaisesti, niin valaisija pystyy luovuttamaan osan vastuistaan best boylle, joka taas vie sitä informaatiota eteenpäin valoteknikoille.

Kameraryhmässä siellä oli ensimmäinen kamera-assistentti tai “skarppari”, joka pitää huolen siitä, että kamera on päällä, toimintakuntoinen, teknisesti kunnossa, puhdas ja tuottaa hyvää kuvaa, ja ennen kaikkea siitä, että kuva on terävä. Siihen liittyy myös ilmaisullisia elementtejä, mistä kuvaajan kanssa kannattaa jutella. Sitten on kakkoskamera-assistentti, joka on ykkösassistentin assistentti, joka toimittaa uusia akkuja, vaihtaa akkuja, auttaa linssinvaihdoissa, auttaa siirtymissä, monesti myöskin lyö klaffia, ja on linkkinä kuvaussihteerin suuntaan liittyen teknisiin kirjanpitoihin tai muihin. Videoassistentti hoitaa monitorien kasaamisen ja videokuvan toimivuuden.

Pienemmissä tuotannoissa kakkosassistentti voi myös siirtää materiaaleja, mutta monesti sitten DIT (Digital Imaging Technician) on se, joka ottaa ne materiaalit kontolleen. DITin kanssa kuvaaja käy läpi, millä tavalla niitä materiaaleja valmistellaan katsottavaksi ja leikattavaksi, että ne näyttäytyy kussakin työvaiheessa oikeanlaisena.

Sitten on vielä gripryhmää. Grip hoitaa kameran liikutuksen ja kiinnityksen, oli se sitten statiivin päälle, liikuteltavan dollyyn tai vaikka liikkuvassa autossa kuvattaessa konepellille tai auton sivuoveen. Myöskin kraanojen ja muiden nostimien käyttö on gripin työtä, ja gripillä on tarpeen mukaan myös omia assistentteja. Myös kuvaajan työolojen turvaaminen (turvavaljaat, jne.) on osa gripin työtä.

Toisinaan kameraa liikutellaan erilaisilla vakaimilla kuten steadycamilla tai gimbalilla. Näiden käyttöön on myös omat ammattilaisensa, kameraoperaattorit, jolloin kuvaaja voi keskittyä paremmin vaikkapa valaisuun.

Entä jos on pieni tuotanto ja siellä on yksin kamera olkapäällä – onko selviämisvinkkejä?

Sen ei tarvi edes olla selviytymistä, jos se on oikea tapa tehdä se tuotanto. Jos on selkeää, että nämä on ne työkalut joilla tehdään, ja nämä on ne mahdollisuudet joita tässä on. On monesti antoisampaa, että on vähän rajallisemmat mahdollisuudet, kuin että ois koko karkkikauppa saatavilla!  Silloin täytyy tehdä valintoja! Lopulta ne samat peruskysymykset on hetkestä toiseen esillä, oli sitten iso tai pieni tuotanto.

Pienemmässä ryhmässä tilaa jotenkin täyttää suhteessa enemmän, kun ei piiloudu siihen massaan. Silloin korostuu yhteistyö ja läsnäolo. Dokkaritilanteessa se näkyy erityisesti, siinä korostuu myös se hetki, kun kamera ei käy. Sillä, millä tavalla ne hetket jatkuu, on jopa enemmän merkitystä kuin fiktiossa. Fiktiossa kaikki on enemmän tai vähemmän suunniteltua ja tiedossa ja hallittua ja turvallista. Dokkarissa taas kuvauksen kohteet tai tilanteet voi olla niin herkkiä ja haavottuvaisia, että työ ei lopu siihen, että painaa kameran pois päältä ja pakkaa kamat, vaan sitä on ihmisenä läsnä vielä sen hetken jälkeen. Ammattimaisuuden ja ihmisyyden merkitys on paljon laveampaa, kun ohjaajan ja äänittäjän kanssa pitää luoda sellanen kontakti ja lähestymistapa, että oikean hetken on mahdollista toteutua siinä meidän läsnäollessa.

Pitkään tein töitä dokkaripainotteisesti ja myös pienempiä tuotantoja, missä tällanen läsnäolo tai orgaanisuus oli hyvin tärkeää. Luulen, että se on muokannut omaa tekijyyttä aika paljon, sitä millä tavalla lähestyy tarinoita tai millä tavalla laittaa itsensä sinne tekijänä mukaan.

Elokuvaaminen työnä

Miten olet päätynyt alalle?

Semmosta leffaharrastuneisuutta oli pienestä pitäen! Sitten 15-vuotiaana alettiin kahden kaverin kanssa tekemään omia leffoja, semmosta pyssyjen paukuttelua ja takaa-ajoa ja hauskan pitämistä. Pikkuhiljaa alettiin myös miettiä, että mitä me tehdään ja miksi me tätä tehdään. Kameran pitäminen ja kuvaaminen alkoi kiinnostaa. Lukion ja intin jälkeen hain ammattikorkeakouluihin, mutta en päässyt ekalla kerralla mihinkään.

Kotipaikkakuntani Sysmän 4h-videopajan kautta pääsin ensimmäiseen leffaharjoitteluun, kun Zaida Bergroth kuvas Heavy Metal –lyhärin Sysmässä! Se oli ensimmäinen kerta, kun ylipäänsä näin mitä se tekeminen oikeesti on. Päädyin harjoittelijaksi kameraryhmään ja se oli ihan loistava paikka, näki konkreettisesti mitä kuvaaja tekee ja mitä kamera-assistentti tekee. Siellä uskalsi sanoa itselleen, että tästä haluaa ammatin, ja vielä tarkemmin että haluaa kuvaajaksi. Sitä ennen se oli vähän vielä epämäärästä, mutta kun näin miten Heavy Metalin kuvaaja Anu Keränen toimi ja mitä kaikkea siihen rooliin kuului, niin totesin että toi on se mitä haluan tavoitella.

Sit pääsin Voionmaan opistoon vuodeksi ja hain sieltä uudestaan korkeakouluihin. TAIK:iin en hakenut sillon ekana vuonna ollenkaan, koska ajattelin että en kuitenkaan pääse. Mutta sitten kun hain, pääsin ekalla kerralla sisään, sekin on mahdollista! Hakemisesta mieleen jäi se, että ne haluaa nähdä minkälainen tämä tyyppi on ja mitä kohti se ehkä haluais mennä. Jos pystyy välittämään itsestään ne asiat, jotka kutkuttaa tai kiinnostaa tai pitää nälkäisenä, niin se on jo iso asia.

Tavallaan aika suoraviivainen tarina, mutta se, mistä sai varmuuden tai rohkeuden lähtee sitä tavottelemaan, oli sellasta pitkän ajan sisällä tapahtuvaa muutosta. Reittejä alalle on monia, ja munkin reittiin liittyy sattumia ja hyvää onnea ja hyviä ympärillä olevia tekijöitä jotka mahdollistaa sen, että unelma pysyy voimissaan.Tärkeää on että tekee, hakee, on aktiivinen ja menee vaan sitä kohti, oli reitti mikä tahansa.

Minkälaiset taidot tai ominaisuudet on tärkeitä kuvaajan ammatissa?

Kuvaajan ammatti on siitä hieno, että siinä on kaksi puolta. Siihen kuuluu se taiteellinen, ilmaisullinen ja sisällöllinen työ, mikä toisaalta toteutetaan tosi teknisesti ja konkreettisesti ja käytännönläheisesti. Ja jos elokuvakerronta on kommunikaatiota, myös sen tekeminen on kommunikaatiota! On tärkeää, että pystyy ilmaisemaan itseään. Ei jotenkin täydellisesti ja virheettömästi, vaan että on luova ja kekseliäs siinä, että pystyy välittämään sen mitä näkee tai perustelemaan sen mitä haluaa. Ja toisaalta tarvitaan myöskin kyky ottaa asioita vastaan, kuunteleminen, empatia. Ja kyllä se vaatii myös tarkkuutta ja suunnitelmallisuutta. Kuvauspäivät ja tuotannot ylipäänsä on sen verran kiireellisiä tai hektisiä, että siinä täytyy olla hyvin tarkat suunnitelmat.

Mikä kuvaajan työssä on haastavinta?

Sekä haastavinta että parasta työssä on se, että mitään kuvaa tai mitään tarinaa sellaisenaan ei tehdä kahta kertaa. On aina eri porukka, aina eri tarina, eri yhdistelmä näkemyksiä ja asioita… Se pitää hereillä ja liikkeessä, mutta voi olla kuluttavaa, kun ei oo itsestäänselvyyksiä, pysyviä kulmakiviä tai turvaverkkoja. Yksittäisistä tekijöistä valaisu ja valo on itselle se ikuisesti haastavin. Se on niin oleellista, ja sitä voi lähestyä tosi teknisesti ja konkreettisesti, mutta niin helposti se menee filosofiaan ja estetiikkaan ja niin moneen suuntaan, sitä ei pysty kahlitsemaan!

Vinkkejä aloittelijoille siitä, miten kannattaa kuvaa lähteä miettimään?

Mun mielestä sen kuuluukin alkaa tekemisen innosta ja kokeilusta. Heti alussa ei tarvi ratkaista kaikkea tai tehdä valmista, kunhan kerryttää kokemusta tekemisestä. Ja kun katsoo taaksepäin, niin alkaa miettiä, että miksi me ollaan tehty tää juttu ja miksi just näin. Niistä kysymyksistä ja keskusteluista sitten löytyy jotain uutta suuntaa. Ja kun tajuaa, että tässähän näitä mahdollisuuksia tuleekin vaan lisää ja lisää, niin se onkin menoa.

Ja jos haluaa kehittyä ja päästä eteenpäin, niin kannattaa myös tähdätä korkeammalle. Nykyään on niin helppo jakaa omia klippejä tai lyhäreitä, ja niitä kannattaa näyttää ihmisille, joilta sais vähän perehtyneempiä kommentteja. Sellaisille tahoille, tutuille tai tutuntutuille, jotka vaikka on tehneet jotain aikaisemmin. Sieltä voi tulla yllättäviäkin kommentteja tai kytköksiä, tai vaikka mahdollisuus päästä tekemään jotain heidän kanssaan.

Entä jos on jossain tilanteessa jossa ei olla ennakkosuunniteltu ja lähetään vaan kuvaamaan, ja sitten lyö tyhjää että mitä mä nyt teen!

Noita tilanteita tulee vastaan ihan varmasti koko uran ajan, on ihan tavallista että niin tapahtuu! Vaikka olissuunnitelma, niin silti voidaan todeta että ei tää toimikaan. Sitten täytyy vaan pysähtyä, miettiä uudestaan ja ihan vaan lähestyä sitä kuvaa, hetkeä tai kohtausta, että mikä oli ihan ensimmäinen ajatus mikä mulle tuli mieleen tästä. Yrittää palata siihen siihen intuitiiviseen ekaan ajatukseen. Ja hyvässä tapauksessa ympärillä on muita tyyppejä, joiden kanssa voi pallotella sitä ideaa – ryhmässä ajatukset pääsee pidemmälle mitä yksin osaa kuvitella.

Entä tuleeko mieleen valaisu- ja valovinkkejä aloittelijoille?

Se, jos ei oo tuntemusta kalustosta tai kalustoa ylipäätään, ei estä lähestymästä kuvaa myös valollisessa mielessä! Kun me suunniteltiin sitä Jennin (Toivoniemi) pitkää leffaa viime vuonna, niin mä heitin tuotantotoimistolla lentävän lauseen, että “tämä elokuva valaistaan jaloilla”. Toki me sitä valaistiin ja kontrolloitiin, meillä oli valokalustoa ja valoryhmää, mutta siinä elokuvassa yksi keskeinen kuvauspaikka ja se, miten me itse sijoituttiin sen valoon, määritti paljon valon olemusta.

Luonnonvalo itsessään on jo tosi kaunis ja ilmaisullinen. On hyvä lähtökohta, että ensin ylipäänsä tutkii ja ihmettelee valoa. Että nyt mä istun tässä ja tossa paistaa aurinko ja se osuu tohon kohtaan. Ja täällä on vaaleat seinät, niin se pyörähtää tällä tavalla, että tossa on kirkasta ja tossa tummaa… Lähtee vaan ajattelemaan sitä, miltä valo näyttää sellaisenaan, mitä se voi antaa, niin se vie jo pitkälle. Toki jos kuvataan luonnonvalossa, niin Suomen kesä voi olla joko raesadetta tai auringonpaistetta, mikä vaikuttaa tunnelmaan ja kerrontaan. Tämän takia olosuhteiden kontrolli on tärkeää.

Mihin kannattaa kalustoasioissa panostaa, jos budjetti on tosi rajallinen?

Testaaminen on aina hyödyllistä, testikuvaukset! Jos kamat on saatavilla ja etukäteen varattu vuokraamosta, niin mun käsittääkseni on lähtökohtaisesti ilmaista mennä paikan päälle (vuokraamoon) tutkimaan niitä. Etenkin kuvaajalle ne on tosi herkullisia hetkiä, koska siinä ehtii vähän jo kurkistaa siihen maailmaan, mikä on edessä kuvausvaiheessa. Nimenomaan konkreettisella tasolla, että näkee saman, minkä kamera näkee, ja näkee mitä joku linssi tai lamppu ehkä voisi tehdä. Testailu antaa huomattavan etumatkan kuvaustilanteeseen.

Lopulta tärkeää on se kokonaiskuvan hahmottaminen, että ymmärtää tekemisen tasapainon, eikä myöskään turhan päiten ota liikaa valoja mukaan, ettei liian pienellä porukalla aika mene piuhojen vetämiseen ja kamojen roudaamiseen sen sijaan että oikeesti tehtäis jotain käytettävää materiaalia. Onhan se hienoa, että on innoissaan noista työkaluista ja siitä mitä niillä vois tehdä, mutta sitten vaan muistaa että siinä on myös muita asioita kun ne omat leikkikalut.