Elokuva-arvostelu: Saint Maud (2019)

Jo nimiplanssi on väkevä. Koko valkokankaan laajuudella seisoo suurina mustina tikkukirjaimina “SAINT MAUD”, kunnes tausta taittaa kirkuvan punaiseen ja pyhimyksen nimi tahriintuu. Kaikki Maailman kielet ja kulttuurit tunnistavat valkean, punaisen ja mustan. Ne ovat rippiraamatun värit kannesta kanteen, anarkosatanismin ja Coca-Colan värit. Värien symbolinen lataus on universaali, luonnollisesti, onhan niissä kaikki: syntymä, elämä, kuolema. On puhdas, tyhjä taulu, jonka läpi veri virtaa ja tahrii, sitten ei mitään, ei-mikään. On syntymä, elämä ja kuolema, tai kuten elokuvaan kuuluu; alku, keskikohta ja loppu. Saint Maud on samaan aikaan synkkä ja valovoimainen teos, jonka valkoinen, punainen ja musta loistavat kaikki yhtä kirkkaasti. Alun väriteema vuotaa näyttämöllepanoon: Punapäinen Maud kulkee vanhan puutalon tummanpuhuvia käytäviä yllään ensin valkea hoitajanpuku, sitten pyhimyksen kaapu. Saint Maudissa on kaikki ja paljon enemmän. Se on äärimmäisen intensiivinen ja silti täysin hallittu kauhuelokuva.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Rose Glassin esikoispitkä kertoo hiljattain hengellisen heräämisen kokeneen sairaanhoitajan Maudin (Morfydd Clark) tarinan. Tarinan alkaessa Maud aloittaa saattohoitajana imusolmukesyöpää sairastavan tanssitaiteilijan Amandan (Jennifer Ehle) luona. Potilas-hoitaja -suhteen päällä alkaa itää ystävyyden siemen, joka kasvaa kuitenkin pian pahemman kerran kieroon, kun Maudin suhtautuminen potilaaseen alkaa ottaa pakkomielteisiä sävyjä. Maud on vakuuttunut siitä, että hänen velvollisuutensa on pelastaa Amandan sielu kadotukselta ennen kuin tämä kuolee. Ehle tekee hienon sivuroolin boheemina Amandana, mutta elokuva on nimensä mukaisesti Maudin show. Clarkin mykistävä roolisuoritus on täynnä hienovaraisia vivahteita, joiden kautta hän kommunikoi milloin epävarmuutta ja yksinäisyyttä, milloin fanaattista uskoa ja sulaa hulluutta. Hän on sykkivä sydän, kärsivä sielu ja verraton voimanlähde elokuvalle, joka on teknisesti niin briljantti, että kantaisi itsensä ilmankin. 

Saint Maudin visuaalista ilmettä määrittää valon ja varjon korkeakontrastinen keskustelu. Paikoitellen kuva kääntyy ylösalaisin tai kyljelleen, jolloin kuvakompositioiden kulmikkuus korostuu. Yleistunnelma on melko hämärä, joten kun lyhyet kohtaukset kaupungilla vievät Maudin värikylläisempiin ympäristöihin, hivelee silmiä kahta kirkkaammin. Kuvat kertovat paljon, ja dialogia elokuvassa käytetään säästeliäästi. Maudin päiväkirjamainen voice over -kerronta pitää katsojan visusti päähenkilön pään sisässä. Käsikirjoittajana Glass ymmärtää yksinäisen, häiriintyneen yksilön ja sosiaalisen kanssakäymisen vaikeuden päälle. Mielisairaan hoitajan tarina on leikattu skalpellin tarkkuudella – välillä siirtymä kohtauksesta seuraavaan tapahtuu kesken kaiken siten, että katsoja tahtoisi vielä nähdä, miten tilanne edellisessä etenee. Elliptinen kerronta pitää otteessaan. Maudin ammatillista historiaa varjostava, hämärän peittoon jäävä tragedia tuo tarinaan mysteerin tuntua. Aikaa ei haaskata, rytmi on rivakka ja raastava, ja katsojaa pidetään jatkuvassa jännittyneisyyden tilassa. Saint Maud on hirvittävä, häiritsevä ja hujauksessa ohi. 

Juonen fokalisaatio on tiukasti sidoksissa Maudiin, ja koko tarinamaailma esitetään hänen kokemuksensa kautta. Jumalalliset näyt paljastuvat meille kiihkouskovaisen perspektiivistä, ja kun ikonit yksiön seinällä alkavat puhua hänelle kielillä, kuulemme mekin. Maudin mielen epävakaus heijastuu elokuvan muotoon, kun käsivaralla kuvatut lähikuvat alkavat ottaa tilaa alkupuolen staattisemmilta kuvilta. Päänsisäinen kerronta tekee vaikutuksen – kun Maudin todellisuudentaju järkkyy, järkkyy omamme siinä samalla. Saint Maud on psykologista kauhua parhaimmillaan. Se ei pyri keksimään pyörää uudelleen, mutta nähdäkseni täydellistää sen käytön. Elokuva tuntee genrensä, ja aina kun kerronta kierrättää kauhukonventioita, se tekee sen tyylillä, tarkoituksenmukaisesti. Modernin kauhuelokuvan mittapuulla Saint Maud on melko maltillinen. Se ei ole kiinnostunut katsojan jatkuvasta säikyttelystä, vaan keskittyy hartaasti rakennettuun, yhtäjaksoiseen piinaan. Poikki ja pinoon -henkisen lahtauskauhun ystäviä odottanee pettymys – kun verta ei vuodateta ylenmääräisesti sivujuonien kyytipojaksi, pysyy uhriluku pienenä. Väkivallalla ei mässäillä, groteski on läsnä lähinnä verkkokalvoille syöpyvinä välähdyksinä. “Never waste your pain”, Maud toistelee mantramaisesti, ja Glassin ohjaustyö tuntuu noudattavan samaa ohjenuoraa. Se säästelee sivalluksia ja tietää täsmälleen milloin iskeä. Hirvittävimmät huippuhetket saavat täten ansaitsemansa painoarvon. Aidosti kauhistuttava kliimaksi jää kummittelemaan katsojan päähän vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun valkokangas mustuu lopputeksteihin.

Visuaalisten ja narratiivisten ansioittensa päälle Saint Maud on myös auditiivisesti mestarillinen teos. Kliinisen tarkka äänisuunnittelu toimii täydellisessä synkroniassa veitsenterävän leikkaustyön kanssa. Diegeettisen maailman äänet keskustelevat myös elokuvamusiikin kanssa: kohtauksessa, jossa Maud näpertelee sytkäriä, syttyy ja sammuu liekki tyylikkäästi taustamusiikin tahdissa. Debyyttinsä elokuvasäveltäjänä tekevän Adam Janota Bzowskin ääniraidalla laahaavat syntetisaattorit ja pahaenteiset jouset yhdistyvät upottaviin ambient-mattoihin. Tunnelmaltaan rauhallisimmilla raidoilla kirkkolaulumainen hyminä ja väristen soivat puhaltimet maalaavat atmosfäärisiä äänimaisemia, jotka tuovat mieleen joitain Paul Thomas Andersonin luottosäveltäjänä ansioituneen Jonny Greenwoodin hienoimmista sävellyksistä. Intensiivisimmissä kohtauksissa elokuvamusiikki soi aivan omassa luokassaan. Levottomimmillaan äniraita eskaloituu korvia huumaavaksi meteliksi, jossa elektroninen yhdistyy orgaaniseen hyytävin seurauksin. Riitasoinnuissa kirskuvat jouset täydentävät noise-vaikutteista kohinaa, jota rikkovat vatsanpohjasta asti vangitsevat, syvät syntikkatuuttaukset. Alataajuuksilla tapahtuu kauheita, ja asianmukaisen äänentoiston kautta nautittuna on Saint Maudin soundtrack suorastaan kehollinen kokemus.

Saint Maud on tyylitajuisimpia debyyttiohjauksia, joita olen vuosikausiin saanut nähdä. Se palaa kirkkaana liekkinä loppuun asti ja jättää katsojaan janottavan jäljen. Ohjaus on varmaa ja visionääristä, ja elokuva nostaa Rose Glassin suoraan aikamme kiinnostavimpien kauhutekijöiden kärkeen. Toisaalta Glassin ymmärrys elokuvallisen ilmaisun keinoista on selvästi niin syvää ja laaja-alaista, etten tahtoisi uskoa lajityypin kahleiden häntä tulevaisuuden ohjaajana rajoittavan. Jo Saint Maudin omaääninen tyyli kaikuu kauhen ohella pikimustaa komediaa, feminististä melodraamaa ja bressonilaista yksinäisyyden kuvausta. Elokuvavuoden voimakkaimpiin lopetuksiin lukeutuva, viimeisen sekunnin välähdys katarttisesta valkeasta punamustaan inhorealismiin on puhdasta, raakaa kauhua. Mitä ikinä sävyjä Glass päättääkään seuraavaan teokseensa sekoittaa, on odotukseni sitä kohtaan harras.