Elokuva-arvostelu: Nimby (2020)

Nimby, eli “not in my backyard”, on konservatiivinen slogan, jonka takaa vastustetaan julkisten palveluiden rakennusprojekteja omalla kotiseudulla: jos syrjäytyneiden asuntola on rakennettava, niin rakennettakoon, kunhan ei minun naapurustooni. Nimbyismi on välinpitämättömien, pelokkaiden ihmisten ismi, jossa muutokset sallitaan vain jos ne eivät ulota vaikutustaan omaan elinpiiriin. Teemu Nikin uutuuselokuvassa nimbyistejä ovat kuvitteellisen Lämsän kylän uusnatsit, joille rakkaan maalitehtaan tiloihin on avattu vastaanottokeskus. Yrittäessään ymmärtää tästä seuraavan konfliktin molempia osapuolia Nimby tekee kohtalokkaan virheen. Se tulee natsia puoliväliin vastaan.

Tarina käynnistyy, kun natsien kanssa samaisessa maalaiskylässä kasvanut Mervi tuo saksalais-iranilaisen tyttöystävänsä Katan näytille vanhempiensa kotiin. Ennen pitkää eksyy paikalle myös Katan äiti, joka sattuu olemaan myös maineikas liberaalipoliitikko. Kun paikallinen äärioikeistoliike saa vihiä tästä, jalkautuvat uusnatsit Mervin perheen takapihalle ja vaativat Katan perhettä luovutettavaksi käsiinsä. Seuraa piiritystilanne, joka muistuttaa asetelmaltaan Sam Peckinpahin aikanaan kohauttaneesta Straw Dogsista. Olkikoirien sijaan lentävät Nimbyssä kuitenkin olkinukkeargumentit, ja ultraväkivalta on vaihtunut K12-tasoiseen toilailutoimintaan. 

Premissi kuulostaa suomalaisen pitkän elokuvan mittakaavassa uudelta ja uskaliaalta. Teemu Nikin edellisistäkään fiktioista ei paukkuja ole puuttunut, mutta näin polarisoivaan aiheeseen hän ei ole koskaan aikaisemmin tarttunut. Tämä samanaikaisesti kauhistutti ja kiinnosti: Nikki ei tunnetusti ole kotimaisen kentän hienovaraisimpia tekijöitä, ja itselläni elokuvankatselijana on nollatoleranssi natsisympatioille. Fasistisen väkivallan uhka on monelle traumaattinen aihe, jonka käsittelyyn Nikin tavaramerkiksi muodostunut musta huumori on äärimmäisen riskialtis työkalu. Toisaalta näin Suomen elokuvahistoriassa kunnon natsinnarraamis-kreisikomedian mentävän aukon, ja mahdollisuus sen täyttymiselle kutkutti mieltäni. Saavuin näytökseen siis avoimin mielin, mutta varautuneena pahimpaan. No, ei Nimby nyt pahinta pahaa ollut. Mutta oli se tosi paha.

Nimby alkaa perin lupaavasti. Mervi ja Kata tanssivat sylikkäin punaisen valon peittämällä tanssilattialla. Kamera pyörii kehää heidän ympärillään pahaenteisten jazz-torvien ja terävän perkussion säestäessä tanssia. Hienosti synkronoidussa kohtauksessa eskaloituvat samaa tahtia musiikki, näyttelijöiden koreografia ja kameraliikkeen nopeus. Taidokkaasti yhdellä otolla kuvattu alkukohtaus tempaa mukaansa, ja kun ruutuun lävähtää kissankokoisin kirjaimin Nimby-nimiplanssi, on katsoja valmis vauhdikkaaseen, tyylitajuiseen elokuvaan. Alkutekstien jälkeen elokuva alkaa valitettavasti menettää viehätystään tasaista tahtia aina antiklimaattiseen loppuunsa saakka. 

Dialogista vapaa alkukohtaus jää elokuvassa ainoiden joukkoon, jossa Mervin ja Katan välinen kiintymys tuntuu katsojalle uskottavalta. Sosiaalinen realismi toki onkin mustan komedian kohdalla usein kohtuuton vaatimus, mutta pääparin väliltä ei moitteettomista roolisuorituksista huolimatta komediallistakaan kemiaa tahdo löytyä. Nimbyn markkinointimateriaaleissa etualalle nostettu lesboromanssi jää itse elokuvassa toissijaiseksi – yleisöjä on kosiskeltu lupauksella raikkaasta representaatiosta, mutta lopulta romanssi tuntuu päälleliimatulta sivujuonteelta vailla syvyyttä. Käsikirjoitus ei anna tilaa Mervin ja Katan suhteen rakentumiselle, kun ruutuaikaa tuhlataan toinen toistaan unohdettavimpien sivuhenkilöiden epäolennaisten ihmissuhdekuvioiden ja “rakkausjärjestelyiden” puimiseen. Nämäkään kohtaukset eivät naurata, mutta tuntuvat sentään Nimbyn mittakaavassa harmittomilta – sentään niiden aikana vitsiä ei väännetä viharikoksista. Tunteet piirityksen sisällä kuumenevat, eikä aikaakaan, kun valtaosa keskusteluista käydään ärräpäitä suoraa kurkkua huutaen. Kanssakäymistä mutkistaa myös se, etteivät Katan saksalaiset vanhemmat ymmärrä sanaakaan suomea, eikä Mervin perhe sen paremmin saksaa. Talon asukkien välisistä kielimuureista jaksetaankin huumoria lypsää nauruhermojen puudutustilaan asti. Nimbyn parhaat vitsit mahtuvat traileriin, ja merkittävä osa muista olisi saanut puolestani jäädä leikkauspöydälle. Mervin itsensä maalaisjunteiksi kuvailemien sivuhahmojen turvin on dialogiin katsottu asianmukaiseksi ujuttaa islamofobinen vitsi jos toinenkin. 

Räikeämmän rasistista retoriikkaa pataan tuo Mervin entinen heila, impulsiivinen uusnatsi Mika. Kaikki Mikan ympärillä vakuuttelevat läpi elokuvan, ettei Mika mikään oikea natsi ole – paitsi tietenkin hänen natsikoplansa. Nikin Sekasin-sarjastakin tuttu Elias Westerberg tekee hienoa työtä ristiriitaisen Mikan roolissa, mutta hahmo on kirjoitettu puolivillaisesti. Käsikirjoituksessa on selvästi yritystä jonkinlaiseen synninsovituksena toimivaan kasvukaareen, mutta henkilökehitys tuntuu keinotekoiselta. Katsoja pääsee kurtistelemaan kulmiaan kunnolla, kun kliimaksin käänteentekevänä sankarina esitetään juuri Mika, joka vielä edellisenä päivänä nähtiin piirtämässä hakaristejä ja yrittämässä polttopullohyökkäystä vastaanottokeskukseen. Tarinamaailmassa mustavalkoisempaa pahaa edustaa Matti Onnismaan hahmo. Nikin Armomurhaajassa loistanut Onnismaa esittää kirjakieltä puhuvaa, Mein Kampfia unilelun lailla halaavaa natsijohtajaa. Hänestä huokuva kylmäävä rauhallisuus ja seuraajien fanaattisuus tuovat paikoitellen mieleen oikean elämän äärioikeistossa vallitsevan mestarikultin. Hahmo on lopulta kuitenkin liian sarjakuvamainen puhutellakseen katsojaa. Muutkin hahmot aina päätähtiä myöten jäävät karikatyyrimäisen yksiulotteisiksi. Osaavista veteraaninäyttelijöistä ja lupaavista ensikertalaisista koostuva näyttelijäkaarti toden teolla kärsii kömpelöstä käsikirjoituksesta.

Nimby on taidokkaasti näytelty ja leikattu elokuva, joka aliarvioi katsojaansa joka käänteessä. Se on komedia, joka ei naurata ja satiiri, joka ei lopulta oikein uskalla purra.  Nimbyn yritys ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun on tahditon, sävelkuuro ja suoraan sanottuna ikävää kuultavaa. Se osallistuu haitalliseen kahden ääripään diskurssiin esittäessään vastaanottokeskuksen asukkaat natsien rinnalla yhtä lailla järjestäytyneenä ja militanttina ihmisjoukkona. Huipennuksekseen elokuva pyrkii rakentamaan siltoja sinne, minne niitä ei kuuluisi rakentaa. Kliimaksin keskiössä on typerryttävä puhe, joka päättyy vapaasti käännettynä: “Meidän ei tarvitse rakastaa toisiamme. Meidän ei tarvitse edes pitää toisistamme. Mutta meidän täytyy suvaita toisiamme!” Haulikko ojossa pidetty puhe on suunnattu tasapuolisesti natseille ja maahanmuuttajille. Älkää antako Teemu Nikin ummehtuneen uutuuselokuvan johtaa teitä harhaan. Natseja ei vieläkään tule suvaita.