Elokuva-arvostelu: Licorice Pizza

Yhdysvaltalaisen valtavirtaelokuvan kärkitekijöihin kuuluva Paul Thomas Anderson on tehnyt musiikillisen, monitahoisen ja monella tapaa poikkeuksellisen romanttisen komedian, jonka keskiössä on 15-vuotiaan pojan ja 25-vuotiaan naisen välille puhkeamaisillaan oleva romanssi. Elokuvan sydämelle nuorta rakkautta tärkeämpää on kuitenkin rakas nuoruus – Licorice Pizzan kerronta tihkuu täyteläistä nostalgiaa Andersonin viedessä katsojan nuoruutensa kotikulmille Kaliforniaan.

Licorice Pizza on vinyylilevyllinen täynnä täyttä pop-musiikkia. Levyn soidessa toivottomat rakastavaiset juoksevat kohden toistensa syleilyä. He juoksevat toistensa saavuttamattomissa, tuntuu kuin he juoksisivat juoksumatolla tai juoksuhiekassa tai ehkä kiirastulessa. Jotain on koko ajan tapahtumaisillaan, mutta sitten ei kuitenkaan. Lakritsinmustan levyn pyöriessä kaiken syklinen rakenne alkaa valjeta. Se valkenee valkenemistaan, muttei koskaan tule kirkkaana kuvan keskelle. Levysoittimen neula eksyy raiteiltaan laitamille. Siitä, mitä levyn laitamilla tapahtuu, voisi kirjoittaa paljon. Siellä on kokonainen maailma ja kertomuksen kehykset. Siitä voisi toden totta kirjoittaa paljon, meinasinpa kirjoittaakin. Vähintään yhtä olennaista Licorice Pizzalle on kuitenkin se missä ja milloin se tapahtuu, kuin mitä siinä tapahtuu.

Nuoruusmuistojen alakaupunki

Paul Thomas Andersonin uutuuden suurimpia ansioita on sen avoin, aava, eloa sykkivä maailma. Miljöö on samaan aikaan satumainen ja todellinen, kaikkinensa ihmeellisen kokonainen 1970-luvun San Fernando Valley. Kaupunki jatkuu kameran katseen ulottumattomiin – tuntuu siltä, että juostessaan voisivat hahmot mistä tahansa kadunkulmasta kääntyä mihin tahansa suuntaan, eikä kuvarajaus koskaan tulisi vastaan. Ohjaajan lapsuuden kotikulmat alueella on uudelleen luotu rakkaudella, pienen pieniä yksityiskohtia myöten. Vesisängyt ja flipperit luovat täyteläistä, kokonaisvaltaista ajankuvaa. Toisaalta ajankuvaa maalataan myös sivuamalla 70-luvun ongelmallisempaa oireilua, kuten häikäilemätöntä seksismiä, rasismia ja öljykriisiä. Nostalgian värittämästä ajankuvasta löydetty huumori toimii vaihtelevalla menestyksellä – kun Andersonin käsikirjoitus naureskelee oman nuoruuden villityksille, on huumori lämmintä, hienovaraista ja hersyvää. Kun hän puolestaan jälkiviisastelee ajan asenneilmapiirin vireellä, eivät vitsit osu maaliin – vaikka hampaankoloon jäävässä kohtauksessa itse rasisti asetetaankin naurunalaiseksi, ei Andersonilla valkoisena tekijänä ole minkäänlaista sävelkorvaa rasismilla vitsailuun.

Muilta osa-alueilta sävelkorvaa löytyy onneksi riittämiin. Myös elokuvan erikoisella nimellä on nostalginen juuri – Licorice Pizza oli Kalifornialainen levykauppaketju Andersonin nuoruudesta. Hän on itse perustellut elokuvan nimeä sillä, että juuri nuo kaksi sanaa tuovat hänelle voimakkaimmin mieleen oman lapsuutensa. Elokuvaa kannatteleekin vahva nostalgian tuntu. Musiikki on elintärkeä osa elokuvan tunnelmaa, ja lakritsipitsat pyörivätkin lähes taukoamatta. Andersonin luottosäveltäjänä tunnettu Jonny Greenwood jää taka-alalle, kun ääniraitaa dominoi jukeboksimainen iskelmäkimara. Greatest hits -henkiselle soundtrackille ei mahdu huteja – napakympit Nina Simonesta David Bowieen vievät katsojan eloisasti 70-luvun tunnelmiin. Anderson on amerikkalaisten nykyohjaajien mittapuulla mestarillinen musiikin käyttäjä. Hän on elokuvauransa aikana kunnostautunut myös musiikkivideoiden ohjaajana, mikä on harvinaisen vahvasti näkyvillä Licorice Pizzan tyylissä. Elokuvan onkin leikannut Andy Jurgensen, joka on aikaisemmin leikannut lähinnä musiikkivideoita. Musiikinkäyttö on vaivatonta, eikä siinä kikkailla samalla tavalla kuin vaikkapa lähes läpisävelletyissä Punch Drunk Lovessa. Andersonin aiempiin musiikillisiin tunnelmiin verraten on Licorice Pizzan soundi löysempi, rennompi, ei niin prikulleen viritetty.

Ensikertalaisia ja epäkypsää oireilua

Musiikillisuuden rennon otteen ohella vapaalla kädellä viritettyjä ovat myös elokuvan tärkeimmät roolisuoritukset. Tämän mittaluokan elokuvalle on nuorten ensikertalaisnäyttelijöiden vapautuneisuus suuri ja ilahduttava ansio. Pääosissa nähdään edesmenneen näyttelijälegenda Philip Seymour Hoffmanin teini-ikäinen poika Cooper Hoffman ja indie-pop -yhtye Haimista tuttu muusikko Alana Haim. Molemmat tekevät naturalistisella näyttelijäntyöllään varsin vakuuttavan valkokangasdebyytin, ja dialogivetoinen käsikirjoitus tarjoaa nuorten näyttelijöiden kepeän keimailevalle kemialle arvoisensa leikkikentän. Karismaattinen Hoffman esittää Gary Valentinea, naurettavan itsevarmaa teinipoikaa, ja Alana Haim nuoruuteensa eksynyttä Alana Kanea, jolla on nimeään myöten merkillisen paljon yhteistä näyttelijänsä kanssa. Elokuvan keskiössä on siis 15-vuotiaan pojan ja 25-vuotiaan naisen koko ajan puhkeamaisillaan oleva romanssi. Keskushenkilöiden huomattavaa ikäeroa puidaan eksplisiittisesti melko vähän, mutta asiaintilana se tarjoaa kiinnostavan kehyksen hahmojen välisille valtasuhteille.

Keskuskertomuksen ihmissuhdedynamiikka heittelehtii ees taas eikä aina käy aivan järkeen, mutta säilyy aina uskottavana. Licorice Pizzassa rakkaus ei ole mutkatonta tai kaiken korjaavaa, ja siinä on yhtä paljon kyse mustasukkaisuudesta ja manipuloinnista kuin sydänystävyydestä. Alana ja Gary haluavat olla toistensa kanssa eivätkä toisilleen mitään pahaa, mutta suhteeseen mahtuu kosolti epäkypsää oireilua, jonka turvin väistellään romanttisten komedioiden kaavamaisuutta raikkaalla tapaa. Molemmat päähenkilöt ovat itsekeskeisiä, ailahtelevia ja naiiveja nuoria, ja sellaisia he saavat onneksi ollakin – tarinaan ei pakoteta päälleliimattua henkilökehitystä. Vuorotellen he tekevät toisensa mustasukkaisiksi ja aina kuitenkin palaavat toistensa luo. Näin tehdessään he ankkuroivat kerronnan poukkoilevaa fokusta. Katsojalle Alana ja Gary ovat rakastettavan epätäydellisiä sankarihahmoja ja monitahoisen tarinamaailman tarttumapinta. Toisilleen he ovat turvasatamia karikatyyrien asuttamassa kaupungissa. 

Katseenkääntötemppuja miesten maailmassa

Alusta alkaen ovat Andersonin elokuvien sukupuolidynamiikat tarjonneet kiintoisaa tarkasteltavaa. Ohjaaja aloitti uransa ainakin pintapuolisen tarkastelun perusteella melko perinteisellä sukupuolten representaatioilla, jossa mies on aktiivinen tekijä ja nainen spektaakkeli. Ohjaajan vanhetessa on hänen elokuviensa sukupuolisesta katseesta tullut kuitenkin tiedostavampi, itsekriittisempi, tavallaan myös myötätuntoisempi. Eritoten hänen edellinen mestariteoksensa Phantom Thread oli tämän suhteen hedelmällinen tutkimuskohde; ihmissuhdedraama, jonka rivien väliin oli punottu monimutkaisia valtasuhteita. Licorice Pizzassa ohjaaja täydellistää edellisessä elokuvassaan valmistelemansa silmänkääntötempun, jossa katsoja houkutellaan mukaan perinteiseen Poika tapaa tytön -narratiiviin, mutta romanssin edetessä fokus käännetään vaivihkaa vahvaan naisnäkökulmaan. Molempien elokuvien katse kääntyy kerronnan edetessä paljastamaan naisten kohtaamaa epätasa-arvoa, kauhuja ja kohtuuttomuutta. Siinä missä Phantom Threadin kerronta keskittyi yhteen manipulatiiviseen parisuhteeseen, on Licorice Pizzassa koko ympäröivä yhteiskunta melko pelottava paikka. Tässä miesten maailmassa nuori Gary Valentine symboloi mahdollisuutta uudenlaisesta maskuliinisuudesta – hän on kypsymätön ja kiimainen teini, mutta yhtä kaikki sellainen, joka voi vielä oppia.

70-luvun myrkyllinen miesten maailma hahmottuu hiljalleen elokuvan lähes episodimaisen rakenteen kautta. Keskushenkilöt ajelehtivat kohtauksesta toiseen ja tapaavat toinen toistaan eksentrisempiä sivuhahmoja. Hahmot ovat enimmäkseen äärimmäisen maskuliinisia, paikoitellen aidosti vaarallisen oloisia valkoisia miehiä. Anderson on jo vuosikymmenten ajan tutkinut elokuvissaan hegemonisen maskuliinisuuden tuhoisuutta, mutta koskaan aiemmin hän ei ole tehnyt sitä näin räiskyvän hahmokavalkadin välityksellä. Licorice Pizzan tähtikattaus tihkuu toksista energiaa, ja omalla tavallaan unohtumattomissa sivurooleissa nähdään muiden muassa lauluntekijälegenda Tom Waits ja hillittömän yliampuva Sean Penn. Vilahtaapa valkokankaalla Leonardo DiCaprion isäkin. Supertähtikatras tuo mieleen Oscar-kilpailija Don’t Look Upin ja French Dispatchin kaltaisia uutuuksia. Tähtinäyttelijöiden paljoutta asiaintilana käsitellään kuitenkin paljon tyylikkäämmin – edellä mainituille elokuville mittava näyttelijäkaarti oli itseisarvo, mutta Licorice Pizza pelaa tähtikorttinsa aidosti edukseen. Siinä missä Don’t Look Upin katselukokemus muistutti gaalailtaa tähtien välähdellessä siellä täällä sanomatta mitään, antaa Andersonin ohjaustyö vierailijoilleen tilaa revitellä parrasvaloissa – tyylitellyillä roolisuorituksillaan he saavat varastaa show’n elokuvan päähenkilöiltä hetkeksi, kunnes kerronta rullaa taas taloudellisesti etiä eksentrisimpien hahmojen jäädessä taa. 

Hyvä ja maukas pitsa

Licorice Pizza on rakkaudella leivottu, tulkinnallisesti herkullinen ja harkitun juustoinen teos. Se on alusta loppuun tavattoman romanttinen elokuva, mutta suuressa romanssissa on kyse vähintään yhtä paljon tapahtumapaikoista kuin henkilöhahmoista. Lopputulos on nostalgian kyllästämä elokuva tekijältä, joka muistelee nuoruuttaan pakahduttavalla rakkaudella mutta tiedostaa samalla ajan ongelmat. Aika on kullannut muistot, mutta ei sokerikuorruttanut niitä. Teknisesti ja tyylillisesti Anderson tarjoilee taattua laatua katsojaa ylettömästi yllättämättä, itseään ylittämättä. Se on elokuva, jonka parissa nykykaanoniin kiivennyt ohjaaja pyrkii ennemmin täydellistämään kuin uudistamaan tyyliään. Sen suurimpia ansioita ovat asiat, joista Anderson jo tunnetaan – briljantit kuvakompositiot, maukas musiikillisuus, herkullinen näyttelijäinohjaus ja terävä käsikirjoitus. Täytteet ovat ennestään tuttuja, mutta tämä ei vähennä kokonaisuuden nautittavuutta. Muutamia ylilyöntejä lukuunottamatta on Licorice Pizza hyvällä maulla rakennettu, ihailtavan hienovarainen ja monitahoinen elokuva. Se ei tarjoa katsojalle yksiselitteisiä vastauksia, vaan antaa tilaa tulkinnoille. Oma tulkintani päivittynee seuraavien katseluiden myötä. En ole vielä varma tapahtuiko elokuvassa mitään huomionarvoista. Ainakin he rakastivat ja kitarat helisivät. 

Aatos Ketvel

Lisää Kelaamon leffa-arvosteluita voit lukea täältä.

Lisää