Elokuva-arvostelu: 007 No Time to Die

Muistatteko vielä valkokankaiden alkuperäiset James Bondit? Sean Conneryn rennon letkeän playboy-agentin, joka svengasi 60-luvulla Lontoon tahtiin? Entä Roger Mooren surkuhupaisan koomisen, ikääntyneen ja viinanhajuisen seksituristin? Ehkä kaikki ei tosiaankaan ollut ennen paremmin.

Onneksi noista ajoista on tultu jo suhteellisen kauas. Daniel Craig on tuonut 2000-luvulla suosikkiagentin hahmoon kipeästi kaivattua syvyyttä ja uskottavuutta. Paljon on puhuttu maskuliinisuuden murroksesta ja Bondista tämän murroskohdan ilmentäjänä. Että toisaalta 007 on “äijä”, mutta sitten läsnä on kuitenkin itsetietoisuus siitä miten tuhoisaa on olla “äijä”. On ahdistusta ja melankoliaa, alkoholiongelmaankin viitataan ja hei, Bond sitoutuu ihmisiin jo vähän emotionaalisestikin ja suree ja noin. Mutta sitten kuitenkin se ratkoo myös näitä emotionaalisia ongelmia jotenkin tosi perinteisen maskuliinisesti jurottamalla ja sulkeutumalla ja juomalla ja näin.

Toinen seikka, joka on osaltaan uudistanut 2000-luvun bondeja on merkittävämpi jatkuvuus elokuvien välillä. Ennen Wanhaan homma toimi sellaisella cartoon-meiningillä, jossa alkutilanne aina nollataan uutta leffaa varten välittämättä siitä mitä edellisessä on tapahtunut. Craigin aikakaudella lukuisat tarinalinjat ja tunteet ovat jatkuneet elokuvasta toiseen. Vaikka Bondin rakastettu Vesper Lynd kuoli jo Casino Royalessa, seuraa menetyksen suru agenttia yhä vieläkin.

No Time to Die on läpi Craigin viiden elokuvan jatkuneen kehityskulun kliimaksi. Jos (eli kun) Skyfall tuntui vuonna 2012 nostalgisuudessaan ja melankolisuudessaan franchisen lopulliselta lakipisteeltä niin vielä mitä; No Time to Die yrittää pistää vielä paremmaksi. Lankoja neljästä edellisestä leffasta punotaan yhteen ahkerammin kuin aiemmin. Menneisyys haamuineen tuntuu seuraavaan agenttia kaikkialle. Mukana on myös, bondeille epätyypilliseen, ellei jopa ennenkuulumattomaan tapaan lapsihahmo luomassa lisää sentimentaalista jännitettä. Siinä missä pahikset ennen pystyivät hyödyntämään Bondin huikentelevaisuutta, yrittävät he nyt iskeä tämän vastaheränneeseen tunteellisuuteen.

Vaikka monet olivat ymmärrettävän skeptisiä nykyisten tarinalinjojen ja Craigin bondhahmon jatkamiseen suhteen Skyfallin jälkeen, No Time to Die perustelee olemassaolonsa vakuuttavasti. Kun katsojat on ensimmäistä kertaa bondien historiassa pyritty ja saatukin emotionaalisesti sitoutettua päähenkilöön, kannattaa sentimentaalisuuden hedelmiä korjata sitten oikein olan takaa. Sitä paitsi edellinen, mielipiteitä jakanut 007-seikkailu Spectre olisi ollut epätyydyttävä lopetus. Uskolliset yleisöt janoavat lopullisuutta. No Time To Dien julkaisun toistuva siirtäminen pandemian tieltä on vain kasvattanut janoamme. Asiat on saatettava finaaliin, ja sen me olemme ansainneet.

Odotukset ovat monesta syystä olleet korkealla. Huipputason näyttelijäkaartissa luvattiin tuoda Knives Outissa upeat suoritukset tehneet Ana DeArmas ja Daniel Craig taas yhteen, ja ennen kaikkea Rami Malekin kiinnittäminen uuden Bondin pääpahikseksi oli todella innostava castaus. Malek on vakuuttanut karismallaan niin Freddie Mercuryn roolissa Bohemian Rhapsody -elokuvassa kuin Mr. Robotin päätähtenäkin. Teatterissa kuitenkin odotti karvas pettymys. Malek kanavoi roolisuoritukseensa suunnilleen jokaista viimeisen viiden vuoden valkokangaspahista. Hänen hahmonsa on Lyutsifer Safin, joka on varjo menneisyydestä, vinksahtanut puutarhuri ja lähes naurettavan mitäänsanomaton antagonisti. Syytän tästä ennen kaikkea elokuvan käsikirjoittajia, jotka ovat Safinin hahmoon kirjoittaneet unohdettavimman Bond-pahiksen aikoihin. 

Safinin hahmo on erityisen valitettava tapaus, koska hän kantaa painolastia Craigin Bondin viimeisenä vastuksena. Uuden ajan Bondien tarinajatkumossa tällaisilla asioilla on väliä, ja tässä suhteessa katsojat petetään pahemman kerran. Yksiulotteisen ulkomaiset, toiseudessaan pelottaviksi tehdyt antagonistit ovat yksi väsyttävimpiä Hollywood-hahmotyyppejä. Bond-sarja on perinteisesti ollut tämän hahmotyypin periksiantamattomimpia kierrättäjiä. Selkeästi artikuloiva, terävä ja sanavalmis James Bond on valkoisen sankarin ideaalikuvana kerta toisensa jälkeen käynyt taisteluun vieraita ja pahoja, aksenttiensa määrittämiä hulluja vastaan. Onkin kurja nähdä, ettei sarja ole monista aktiivisista raikastusyrityksistään huolimatta valmis luopumaan tästä troopista. Maailma on varmasti tullut pelastetuksi jo aivan tarpeeksi monelta epämääräisen itä-eurooppalaiselta maailmanlopun tiedemieheltä. 

Eikä Craigkaan ole Bondiaan perinteistä täysin riisunut. Psykologisesti aiempaa monitahoisempi agentti on yhä machismon ja vahvan libidon ruumiillistuma. Tervetullut muutos on kuitenkin siinä, että Bond on saanut vastapainokseen aiempaa merkittävästi vahvempia naishahmoja.

Menneiden vuosikymmenten Bond-tytöt olivat aikansa seksisymboleita, passiivisia, erotisoituja spektaakkeleita, joiden ainoat tehtävä olivat keikistellä kevyine kenkineen ja toimia James Bondin katseen ja halun kohteena. Jo se, että elokuvien sukupuolidynamiikka on läpi vuosien kiteytynyt itse James Bondiin ja hänen nimensä jatkeena toimiviin Bond-tyttöihin, kielii 007-jatkumon räikeästä seksismistä. 2020-luvun elokuvakeskustelussa tällaiseen puututaan kärkkäämmin, kuin viime vuosituhannella. Kissa nimeltä representaatio on nostettu pöydälle. No Time to Die on hyvin tietoinen tästä kissasta. Se leikittelee katsojan odotuksilla petaamalla kohtauksia, jotka ovat johtavinaan Bondin ja nuoren naisen välisiin petipuuhiin, mutta vetävätkin viime hetkellä maton konventioihin tottuneen katsojan jalkojen alta. Elokuvan naishahmot ovat Bond-mittapuulla aktiivisia ja itsenäisiä, melkein kokonaisia ihmisiä. No Time to Diessa ei oikeastaan ole varsinaista Bond-tyttöä, luojan kiitos. 

No Time to Dien kameratyö on ennalta-arvattavaa ja tasaisen toimivaa, sellaista kolmensadan miljoonan peruskauraa. Brassailevat maisemakuvat ja hämärät takaa-ajokohtaukset sekoittuvat tutun tuntuiseksi todellisuudeksi, juuri sellaiseksi ensimmäisen maailman koreaksi kuvavirraksi, jossa Bond on kuin kotonaan. Elokuva näyttää suurelta ja kuulostaa vielä suuremmalta. 2000-luvun spektaakkelielokuvista joka toisen täyteen tuutannut Hans Zimmer on säveltänyt myös uuteen Bondiin roiman kourallisen alkuperäismusiikkia. Zimmerin dramaattisesti maalailevat jousisävellykset eivät aivan istu Monty Normanin välittömästi tunnistettavaan teemamusiikkiin. Zimmerin sävellykset eivät yllä lähellekään Normanin ikonisen sävellyksen tasoa – ne tuntuvat täytemateriaalilta ja valjuhkolta välittäjäaineelta klassikkokoukkujen välillä. Lopulta on kuitenkin onni, että elokuvamusiikkia annostetaan runsain mitoin, sillä No Time To Dien äänisuunnittelu jättää paikoitellen toivomisen varaa. Räjähdykset itsessään paukkuvat varsin vakuuttavina, mutta niiden korvia huumaavat, alataajuuksilla kohisevat jälkiöt on toteutettu täsmälleen samalla idealla ja huomattavasti uskottavammin jo vuosituhannen alussa. 

Uuden ajan Bondeille tavaramerkiksi muodostuneet, dramaattiset animaatioalkukuvat ovat varsin vaikuttavat. Taustalla kuullaan aikamme suurimman pop-tähden Billie Eilishin varta vasten elokuvaan sävelletty kappale, No Time to Die. Kappale miellyttää varmasti tähden hartaita faneja – glamoröösi kappale saattaa Eilishin kuiskimisen rajamailla kulkevan laulusuorituksen yhteen valtavan orkestraation kanssa. Lopputulos on Bond-biisiksi pienimuotoinen, tunnelmaltaan salaperäisen herkkä teos. Sävellystyönä se ei lukeudu historian hienoimpiin Bond-teemoihin, mutta melankolisena, hieman pahaenteisenä tunnelmanluojana se toimii erinomaisesti.

Melankolisen pohjavireensä vastapainoksi No Time to Die tarjoilee myös aimo annoksen huumoria, 007:lle ominaisen piikikkään sutkauttelun muodossa. Vatsaan ammuttu agentti “tuntee sisuksissaan” tulleensa petetyksi. Bond vitsailee uuden vempaimensa olevan “tajunnanräjäyttävä” poksautettuaan sillä vihulaisen tekosilmän. Lienee sanomattakin selvää, etteivät sanaleikkivetoiset vitsit aivan asetu elokuvan synkkäsävyiseen yleistunnelmaan.

Kaikkinensa No Time to Die on kuitenkin onnistunut lopetus Craigin Bond-saagalle. Craigin kivikasvoisen Bondin taival oli pitkä ja kivinen, eivätkä viimeisessä osassa jätettävät jäähyväiset ole sen kevyemmät. No Time to Die on kokoluokkansa kontekstissa harvinaisen hallittu ja haikea elokuva, ja se tuntuu monella muullakin tapaa raikkaalta tuulahdukselta miljoonatoiminnan mittapuulla. Repaleisesta, rönsyilevästä käsikirjoituksesta on tasokkaan ohjaustyön ansiosta kuin ihmeen kaupalla saatu koossa pysyvä kokonaisuus. Kerronta pitää otteessaan, eikä kolmen tunnin mittaa lähentelevä elokuva ehdi pitkästyttää katsojaa. No Time to Die syyllistyy joihinkin vanhojen Bondien helmasynneistä uudistaen samalla kuitenkin franchisea hienovaraisesti. Vaikka se ei tuo pöytään mitään, mikä saisi vannoutuneet 007-skeptikot kääntämään kelkkaansa, on se kunnianarvoisa päätös Bond-historian komeimmalle aikakaudelle.

Aatos Ketvel, Joonas Talvila