Elokuva-arvostelu: Karpo (2020)

Hannu Karpo on maineikas televisiotoimittaja, jonka nimi on minun sukupolvelleni tuttu lähinnä vanhempiemme ja heidän vanhempiensa kahvipöytäkeskusteluista. Karpo alkoi tehdä televisiota lähestulkoon heti Yleisradion aloittaessa säännölliset lähetyksensä 1950-luvun lopulla. Siitä alkoi viisi vuosikymmentä ja satoja tuhansia työtunteja kattanut ura median parissa. Karpo muistetaan paitsi tv-journalismin uranuurtajana, myös voimakkaasti mielipiteitä jakaneena kapinallisena, joka joutui yhteiskunnallisten epäkohtien paljastamiseen perustuvien reportaasiensa takia napit vastakkain milloin Ylen, milloin ylikonstaapelin kanssa. Karpo operoi usein journalistin eettisen etiketin harmaalla alueella, ja joutui monesti oikeuden eteen työnsä takia. Parhaiten Karpo muistetaan ohjelmakonseptistaan Karpolla on asiaa, jossa hän matkusti ympäri Suomea haastattelemassa hyvinvointivaltion laiminlyömiä ihmisiä. Karpo oli sen sukupolven ääni, joka kasvoi sotienjälkeisessä Suomessa, eikä suostunut uskomaan syntyneensä valmiiseen maailmaan – tieten tahtoen hän nosti epäkohtia pöydälle, herättäen samaan aikaan vilkasta keskustelua ja yleistä pahennusta. Ari Matikaisen elokuva Karpo onnistuu herättämään uuden sukupolven Hannu Karpon elämäntyön ja perinnön äärelle. Se on tiivis, informatiivinen ja kauttaaltaan viihdyttävä dokumentti, jolta olisin kaivannut astetta kriittisempää tulokulmaa aiheeseensa.

Elokuvan viihdyttävyys on paljon velkaa Karpon lukuisille televisiotuotannoille, joista valikoidut näytteet kattavat dokumentin kestosta merkittävän osan. Näytteet valottavat televisiotoimittajan vähemmän tunnettuja varhaisvuosia Yleisradion leivissä. Yhdessä kohtauksessa Karpo hiillostaa Alkon toimitusjohtajaa retuperäisesti hoidetusta ikärajavalvonnasta, toisessa hän murtautuu jalokiviliikkeeseen todistakseen vajavaisuutta virkavallan reagointinopeudessa. Karpon televisioidut seikkailut ovat usein hauskoja, mutta ennen kaikkea maanläheisiä katsauksia suomalaisen yhteiskunnan ongelmakohtiin. Karpolla on asiaa -sarjan luonnehdittiin jo aikanaan olevan tietynlainen television yleisönosasto: se tarjosi tavalliselle kansalaiselle mahdollisuuden saada asiansa kuuluviin satojen tuhansien silmäparien eteen. Netin kanssa kasvaneelle nuorelle tämä ei ehkä kuulosta vallankumoukselliselta, mutta Karpon kultakaudella kaikki mitä hän televisioon teki, oli alustalle uutta. Youtuben ja muiden sosiaalisten medioiden myötä on audiovisuaalinen sisällöntuotanto demokratisoitunut merkittävällä tavalla. Jo ennen netin joukkorahoituskampanjoita ja someaktivismia oli kansalla kuitenkin tarve saada äänensä kuuluviin, ja Karpon ohjelma tarjosi tälle äänelle alustan. Oman kameransa kanssa uraauurtavaa kenttätyötä tehneen toimittajan voidaan katsoa olleen yksi suunnannäyttäjä nykypäivän vlogikulttuurille. Hänen ikimuistoisimmista tempauksistaan ja eksentrisimmistä vieraistaan tuli oman aikansa meemejä. Kaikkiin vieraisiinsa Karpo vaikutti kuitenkin suhtautuvan suurella kunnioituksella ja kärsivällisyydellä. Matikaisen dokumentti kääntää kameran toimittajaan itseensä ja kohtaa hänet vastavuoroisesti halulla kuunnella ja ymmärtää.

Karpon rakenne on selkeä ja rytmi tempaa mukaansa. Arkistomateriaalien ja tässä päivässä puhuvien päiden välillä hypitään tiuhaa tahtia, mutta taidokas leikkaustyö tekee aikatasojen viuhuvasta vaihtelusta helppoa seurattavaa. Nykyhetkessä eläkevuosiaan viettävä Karpo ajelee autollaan ja kertoilee ratissa pitkän uransa moninaisista vaiheista. Ikoninen karvalakki on vaihtunut maastolippikseen, mutta suorasanaisesta karismasta ei ole kadonnut hiventäkään. Päätähti tekee heti kättelyssä selväksi, ettei aio liiemmin selitellä itseään – hänen elämäntyönsä puhuu puolestaan ja toimii selityksenä sellaisenaan. Karpo itse pysyykin esiintymisensä läpi varsin pitkälti työasioissa, eikä päästä yleisöä juuri pintaa syvemmälle henkilökohtaisesta elämästään. Vasta Karpon lapsen ja kollegan Sampo Karpon haastattelun aikana saamme vihiä varjopuolista, joita työnsä ehdottoman ensisijaiseksi asettaneen isän kanssa kasvamiseen kuului.

Kuva Karposta rattinsa takana toimii elokuvan visuaalisena motiivina, joka pitää kerrontaa kasassa. Kerran Karpo astuu autosta ulos ja pysähtyy katselemaan takanaan umpeutuvaa tietä. Tie on vertauskuva Karpon pitkälle uralle oman tiensä kulkijana, ajomatka on samalla aikamatka. Matka kulkee lapsuuden Katajanokalta Keski-Suomen autioille aukeille ja vanhojen tuttujen luokse pullakahveille.  Nostalginen rautalankarokki soi stereoista keskenään identtisten maanteiden vilistessä silmissä, ja vähän väliä heijastuu tuulilasiin takauma vuosikymmenten päästä. Mediataiteilija Nuutti Koskisen siirtymäkohtiin luomat visuaaliset efektit ovat ilo silmälle ja tuovat tervetullutta vaihtelua elokuvan muutoin maltilliseen visuaaliseen tyyliin. Arkistomateriaalia niin Karpon vanhoista ohjelmista vuosikymmenten varrelta kuin aikalaisten reaktioistakin niihin on näytillä melkoinen kattaus. Parhaimmillaan sen avulla luodaan havainnollista narratiivia maamme lähihistoriasta, mutta välillä materiaalin maalaama ajankuva jää hajanaiseksi. Katkelmasta toiseen saatetaan leikata kesken lauseen, ja kontekstistaan irrotettuina jättävät tietyt kohdat katsojan mielen päälle askarruttavia kysymyksiä. Nostalgiatrippi maamme televisiohistorian läpi on toteutettu kuitenkin pääosin hyvällä maulla – toden teolla häiritsemään jäi ainoastaan kohtaus, jossa naureskellaan savolaiselle öljynjalostajalle, joka on Karpon haastattelua varten pukeutunut arabialaiseksi šeikiksi.

Hannu Karpo oli hellittämätön vallan vahtikoira, mutta toisaalta valtakunnan hätkäyttäjän roolissaan itsekin vallankäyttäjä. Helsingin yliopiston siviilioikeuden emeritusprofessori Urpo Kangas luonnehtii dokumentissa, että kansalaiset pitivät Karpoa tärkeämpänä kuin eduskunnan oikeusasiamiestä tai oikeuskansleria. Se, että Karpolla on asiaa -ohjelmassa otettiin asia käsittelyyn, oli vääryyttä kokeneelle yksilölle suuri voitto. Päätähti itse kertoo saaneensa ohjelma-aiheeksi noin kymmenentuhatta ehdotusta vuodessa. Sitä, millä periaatteella Karpo valitsi ohjelmiensa aiheet kansan ehdottamien epäkohtien joukosta, ei dokumentti valaise. Karpo itse kertoo, että erityisen tärkeää hänelle oli tehdä sisältöä suomalaisilta suomalaisille. Niiden joukossa, joiden kohtaamista vastoinkäymisistä Karpo teki televisiota, nähdään dokumentissa lähinnä suurten ikäluokkien valkoisia kantasuomalaisia.

Karpo on syvällä kunnioituksella koottu, kompakti tietopaketti ja tyylillisesti turvallinen henkilökuva työlleen omistautuneesta mediapersoonasta. Se keskittyy juhlistamaan Karpon elämäntyötä, eikä pyri juuri haastamaan katsojaa tai kovin kärkkäästi kyseenalaistamaan kohteensa toimintaa edes silloin, kun toimittajan eettisten ohjeiden noudattamisessa olisi ollut parantamisen varaa. Olisinkin kaivannut dokumentilta kriittisempää otetta kohteensa tarkasteluun – tällaisenaan Karpo kun on varsin nautittava, joskin jokseenkin kädenlämpöinen henkilödokumentti. Elokuvan keskeisin haastattelu käydään Karpon autossa Karpon ehdoilla, ja läpi matkan pysyy ohjauspyörä hänen käsissään. Karpon ei tarvitse puhua mistään mistä ei itse halua: hän saa uudelleenelää kultakautensa onnistumisia kaikessa rauhassa dokumentaristin kuunnellessa kiinnostuneena, varauksetta. Riskittömän dokumentin sisällössä ei ole samaa ajankohtaisuutta tai sensaationhakuisuutta kuin tv-legendan omissa töissä, ja elokuvan tyylillisistä raameista löytyykin koti ennemmin eläkevuosillaan rauhoittuneelle Karpolle kuin arkistomateriaalien parikymppiselle provokaattorille. Karpo on 84-minuuttinen ja samalla elämänmittainen matka räjähdysmäisen nopeasti kehittyvän audiovisuaalisen mediakulttuurin kentällä. Sen päähenkilö on aikansa puhutuin journalisti, jonka töiden kohauttavuudesta nyky-yleisöitä täytyy erikseen muistuttaa. Karpo kertoo säntillistä pioneerityötä tehneestä toimittajasta, jota kulttuurikenttämme ei enää varsinaisesti tarvitse, mutta jonka tarina ansaitsee tulla kerrotuksi valkokankailla kautta maan.