Kuvan tekijät: Värimäärittelijä Marko Terävä

Mitä oikein on värimäärittely, mitä värimäärittelijä tekee ja miten sellaiseksi tullaan? Haastattelimme alalla pitkään toiminutta Marko Terävää, ja kysyimme.

Mikä värimäärittely?

Kuka oot ja mitä teet? 

Mä oon Marko ja värimäärittelijä ammatiltani, ja myös jälkituotantofirma Post Controlin perustaja. Värimäärittelyä teen täysipäiväisesti ja vähän ylikin 

Mitä on värimäärittely? 

Kun liikkuvassa kuvassa siirrytään kuvasta toiseen, niin kuvien pitäisi olla saman väriset. Kuvaustilanteessa ei pystytä välttämättä hallitsemaan kaikkia lavasteiden ja vaatetusten värejä ja valotilanteita. Tai jossain voi olla vaikka liian kirkkaita värejä, jotka ei liity leffan värimaailmaan. Me stilisoidaan materiaali helpommin katsottavaksi niin, että kuvat on saman värisiä, eikä hypi kerronnassa niin, että joku kuva olisi kirkkaampi tai vaaleampi tai värikkäämpi kun toinen. Yksi kuva voi olla vaikka illalla kuvattu ja siellä on vähän kylmää valoa, toinen päivällä ja siellä on lämmintä valoa. Sitten päätetään, että mennäänkö enemmän iltavalolla vai päivävalolla, ja tasapainotetaan kuvat saman sävyisiksi. 

Värimäärittelyssä sävyt ja kirkkaudet määritellään, ja meidän tehtävä on huolehtia, että kaikki kuvat ovat samassa linjassa keskenään. Tähän liittyy ensin isot asiat kuten kuvan jyrkkyys, valon määrä, mustan pehmeys, värin määrä, missä  tasossa valkoisen huiput on, onko raetta, ja onko kuva vaikka tyyliltään hyvin elokuvallista vai vähän modernimpaa kuvaa, jossa voisi olla esim tiukempi kontrasti ja ohuemmat tai kirkkaammat värit. 

Kun tuotanto alkaa, niin tietysti tiedetään minkä genren leffaa tehdään ja jutellaan ohjaajan ja kuvaajan kanssa. Usein saattaa olla tehty valmiiksi mietittyjä moodboardeja ikäänkuin suuntaa antavaksi värikartaksi, jonkun toisen leffan trailereita tai jotain muuta visuaalista materiaalia, minkä avulla lähdetään miettimään että mitä tehdään. Kuvasta keskustellessa saatetaan käyttää mielikuvia ja puhua aika abstrakteistakin asioista. Jos on vaikka laaja kuva, jossa on aamuaurinko, pilviä ja vuoristoa, niin voidaan toivoa konkreettisesti, että se on vaikka sellainen pehmeästi punertavan magenta, mutta yhtä lailla voidaan puhua vaikka utuisuudesta ja pehmeydestä ja herkkyydestä, etsiä sen leffan fiilistä.  

Miten sun työt käytännössä etenee? 

Isommissa leffoissa tai sarjoissa hommat alkaa usein valaisu-, kamera-, ja linssitesteillä, joita katsellaan ohjaajan ja kuvaajan kanssa. Maskeeraaja, lavastaja ja valaisijakin saattaa olla mukana. Useimmiten varsinainen prosessi käynnistyy kuitenkin vasta, kun leffa on kuvattu ja leikattu.  

Yleensä pyrin saamaan materiaalin itselleni etukäteen, tutustun siihen ja kokeilen vähän miltä kuvankäsittely tuntuu ja mihin materiaali taipuu ennen kun me istumme alas ohjaajan ja kuvaajan kanssa. Sitten kokeillaan elokuvan avain-kuvilla, eli elokuvan kannalta olennaisilla otoksilla, että mitkä olisi tälle kyseiselle leffalle toimivia juttuja värillisesti. On tärkeää hahmottaa ja tuntea matskua sen verran hyvin, että tietää, pystyykö antamaan kokonaisuudelle sen jutun mitä tarjoaa yksittäisen kuvan kohdalla. 

Pyrin myös siihen, että olisi aina omaa operointiaikaa värimäärittelyprosessin aikana, ettei ohjaaja ja kuvaaja välttämättä istu värimäärittelyssä koko aikaa. Silloin pystyn ehkä hieman vapaammin tutkimaan orginaalin ja värimääritellyn kuvan muutosta ja mahdollisesti siihen syntyviä ongelmiakin. Silmä on nopea mukautumaan. Jos kuva on esim hieman vihreä, niin kun siitä tekee neutraalin ja vaihtaa edestakaisin sitä vihreää ja neutraalia, niin se neutraali alkaakin näyttää magentalta. Sitten jos tekee neutraalista pikkaisen magentan, ja taas vaihtaa magentaa neutraaliin, niin neutraali näyttää vihreältä. Kokonaisuus pitää saada johonkin tiettyyn väritasapainoon, että sitä pystyy oikeasti arvioimaan. Vertaaminen ikäänkuin korjaamattomaan kuvaan saattaa sekoittaa silmää. Alkuvaiheessa kun työskentelen kuvan kanssa, niin saatan vielä räpsytellä kuvaa edestakaisin orginaalin ja värimääritellyn kuvan kesken, mutta kun projekti etenee pyrin välttämään tällaisia ennen ja jälkeen -vertailua, jotta silmä ei turhaan rasitu, enkä aiheuta vieressä istujalle turhaa hämmennystä.  

Mitä värimäärittelyllä voi tehdä, miten se voi tukea kerrontaa?  

Sisältöä voi tukea monella tavalla. Nyt mulla on menossa sarja, jossa on paljon päähenkilön pään sisällä tapahtuvia kohtauksia, esimerkiksi niiden erottumista voi kerronnallisesti tukea värimäärittelyllä. Todellisuudessa ja päähenkilön pään sisällä tapahtuvien kohtausten ero on huomioitu käsikirjoituksessa, mutta kuvauksissa sitä ei välttämättä ole helppo merkata niin selkeästi.  

Ja sitten mulla on menossa  tonttuelokuva, jossa on haettu ehkä 1980-90-lukujen amerikkalaisen studioelokuvan komedialliallista värimaailmaa. Siinä on tiettyä kirkkautta ja värien selkeyttä. Mutta siellä on myös ilkikuriset tontut, joista voi värien kautta vinkata aika hyvin. Jos vaikka olohuoneessa oleskellaan ja syödään, niin värimaailma on lämmin ja mukava, mutta jos tontut on alkaneet vaanimaan pahat mielessään, niin sama olohuone voi huomaamatta kääntyä tummempisävyiseksi ja vaikka vihertäväksi. Se näyttää silmälle samalta, mutta takaraivossa on eri tunne. Viestitään huomaamattomasti asioita ja viedään katsojaa sellaisiin moodeihin, joita se ei heti tajua.  

Ihmisen silmä mukautuu helposti. Jos meillä on vaikka tässä keskustellessa taustalla lämmin maisemakuva ja mä tässä parin minuutin aikana hiljalleen viilennän ja viilennän sitä, niin et huomaa todennäköisesti muutosta, et huomaa että se on viileämpi. Silmän mukautuminen on mullekin edelleen mysteeri, että miten paljon tunnelma voi muuttua! Sillä voidaan huijata katsojaa aika paljon, ikään kun alitajuisesti. 

Entä kokonaisuuden suunnittelu, oisko siitä jotain esimerkkejä? 

Mun edellinen TV-sarja Poromafia C-Morelle. Siinä toiveena oli tehdä värikäs ja väreiltään paksu tv-sarja. On paljon lumimaisemia, joissa väriä voi olla vaikea nähdä sen jälkeen, kun kokonaisuus on kunnossa. Mutta jos laittaa kirkkaan normaalin valkoisen palkin sellaisen lumimaiseman päälle, niin näkeekin, miten alhaalla esim valkoiset huiput ovat ja kuinka paksusti viileää väriä kuvassa on. Väri ei saa olla ylisaturoitunutta, mutta sen pitää olla vahvaa. Menossa on myös lännenleffa, jossa haetaan nykyaikaista värikästä terävää kuvaa. Eli tehdään epookkia sisällöllisesti, mutta väreiltään pysytään modernimmassa kerronnassa. 

Värikartta on aika hyvä. Siinä määritellään esim, että tää on meidän värien sävy ja voimakkuus näissä kohtauksissa, päivät on tällaisia ja yöt tällaisia, ja nämä taas on kiellettyjä värejä. Kun tehtiin Karppi-sarjaa, ykköskaudella käytiin erityisen paljon värejä läpi. Anssi Leino oli kuvaaja ja Rike Jokela ohjaaja. Siinä oli ilkeä yö ja lempeämpi yö. Niillä oli pienet sävyerot ja erot lämpimyydessä. Sitten oli kokonaan kielletyt värit siellä magentan kulmilla, eli oltiin keltaisen ja oranssin kanssa enemmän tekemisissä, punainen tehostevärinä, ja sitten toisaalta taas selkeästi kylmien värien palettia. Siinä tavoiteltiin selkeää värikerrontaa,  kun kohtaus vaihtui, niin väritasapaino vaihtui. Pyrittiin myös tekemään aika tummaa sarjaa, niin että päivään siirtyminen tapahtuu enemmän tarinassa, kun väreissä ja valon määrässä. Ei olla välttämättä realismissa vaan päivätkin on väreiltään laskettuja ja tummia. Se oli ihan mielenkiintoista ja syntyi selkeä värikartta, joka toimi, kun siirryttiin kohtauksesta toiseen.  

Värimäärittelijän työ  

Me ollaan nyt täällä Post Controlilla sun työtilassa, mutta miten olet päätynyt tähän työhön? 

Mä aloitin 1990-luvun alussa Yleisradiossa vanhemman värimäärittelijän Pekka Mäkelän opissa. Mulla oli vähän taustaa kameran takaa ja valomiehenä, pienimuotoista leikkaustakin olin tehnyt – sekalaisia videotöitä. Värimäärittelijän ammattia ei käytännössä ollut olemassa vielä silloin muualla kuin Yleisradiossa, mutta Pekka oli yksi niistä joka teki värimäärittelyä täysipäiväisesti. En aluksi tiennyt työn sisällöstä kauheasti, enkä heti osannut oikein katsoa värejäkään, mutta Pekalla oli korkea työmoraali, ja musta tuntui, että tämä on se paikka ja ammatti missä tehdään paljon töitä ja tekijät olivat hyvin sitoutuneita ammattiinsa. Pekan ansiosta hurahdin värimäärittelyyn. Ekan seitsemän vuoden ajan olin melkein yötä päivää siellä tekemässä jotain värimäärittelyyn liittyvää.  

Vuonna -94 Ylelle hankittiin ensimmäinen digitaalinen värimäärittelykalusto ja värimäärittelypalvelu avattiin myös ulkopuolisille, käytännössä mun kautta. Vuonna -97 lähdin freelanceriksi ja perustin oman yrityksen, Frame Image oy:n. Aika pian otin ensimmäisen värimäärittelijäharjoittelijan sinne ja myöhemmin lisää harjoittelijoita, joista moni on jäänyt alalle ja saa tänäkin päivänä elantonsa juurikin värimäärittelystä. En kyllä koe, että olisin kauheasti opettanut ketään, olen vain antanut työkalut ja esimerkin. Omalla innostuksella ja kovalla työllä monesta on tullut ammattilaisia – pitää vaan istua ja tehdä ja oppia.

Mikä on vaikeinta värimäärittelijän työssä, ja mikä kivointa? 

Isoimmat haasteet ei niinkään liity kuvan tekemiseen tai värimäärittelyyn, vaan kommunikointiin. Pahimpia on tilanteet, joissa vaikka ohjaaja ja kuvaaja tekevät eri elokuvaa, ja sitten on vielä tuottaja ja ulkomaiset tuottajat. Silloin voi olla niin, että työtä ohjaillaan monesta suunnasta, eikä ole yhteistä maalia. Se on ikävin tilanne, mistä pitää joskus selviytyä.  

Normaali tilanne on pieni kaaoksen alku, joka taas saattaa syntyä kun värimäärittyyn osallistuu useita luovia ihmisiä yhtäaikaa, puhutaan päällekkäin, positiivisesti ja innoissaan. Innokkuus voi ilmentyä myös pienenä sekasortona, jossa joutuu vähän tulkitsemaan, että mitä nyt tehdään. Ei ehdi tehdä ensimmäistä ohjetta, kun on tullut jo kolme päälle. Toiveita tulee ristiin rastiin, ja se, mitä tehdään, pitäisi osata suodattaa toiveiden läpi.  

Parhaat yhteistyöt usein syntyy vähän pidemmän tuntemisen kautta, kun löytyy tuttuja kuvaajia ja ohjaajia, joiden kanssa on olemassa jo tekemisen pohja ja luottamus. Luottamus synnyttää usein hyvää ja antaa tietynlaista rentoutta tekemiseen.  

Tietysti jos elokuva on kuvattu ja valaistu hienosti antaa sellaisen lisäbuustin. Usein kun starttailee vaikkapa pitkää elokuvaa saatta alussa tuntua, että miten tää tästä lähtee taas liikenteeseen. Mutta sitten se lähtee. Ja loppuvaiheessa homma alkaa jalostumaan ja leffa olemaan näyttökelpoinen, niin siinä tekee aika hyvillä fiiliksillä leffaa. 

Onko jotain omia suosikkigenrejä tai elokuvia? 

Oon sarjojen ja leffojen suurkuluttaja siitä huolimatta, että istun työkseni täällä. Mutta mun on vaikea katsoa huonosti tehtyjä leffoja.  On vaikea katsoa elokuvaa, jota vaikka värikerronnallisesti ei ole tehty loppuun asti kuntoon, mutta monesti jos värit ei toimi niin ongalmaa on usein myös kuvauksessa, leikkaukessa ja äänessäkin. Leffa tai sarja voi olla huononkin näköinen, jos se on tasaisen hallitusti huonon näköinen ja se toimii. Sitä ei oikeastaan ajattele silloin. Sitten jos siihen kiinnittää huomiota, niin asiasta tulee ongelma.  

Mun mielileffat saattaa olla sisällöllisesti välillä aika heikkojakin, oon varsinkin toimintaleffojen ystävä! Ja lännenleffafani oon ollut aina, lännenleffaa olen aina halunnut päästä tekemään. Lähin sitä muistuttava värimäärittelytyö taitaa olla Vares Sheriffi, johon päästiin tekemään mielenkiintoinen look täällä greidissä kuvaaja Pini Heslltedin kanssa. Mutta nyt mulle tuli ihan oikea lännenleffa värimäärittelyyn, niin pääsenkin näillä näkymin  fiilistelemään sitä kuvastoa kesällä 2023.  

Minkälaisia vinkkejä antaisit ihmisille, joita kiinnostaa värimäärittely ammattina?  

Jos joku haluaa tähän ammattiin, niin sillä on varmaan lähtökohtaisesti jo kiinnostus ja joku pohja olemassa, oli se sitten kuvaaja- tai kuvankäsittelypohja, tai valokuvaaminen, valon näkemisen lahja, tai joku muu kiinnostus kuvaan. Tarvitaan jotkut tällaiset perusteet ja sitten kyky imeä tietoa sen päälle. Viimeiset kymmenen vuotta on olleet huomattavan mukavat asiasta kiinnostuneille, koska värimäärittelysoftan (Da Vinci Resolve) saa ilmaiseksi. Värimäärittelysofta maksoi aikanaan suurin piirtein miljoonan, mutta nyt se ei maksa mitään.  

Sitten pitää löytää jotain materiaalia mitä tehdä. Värimäärittelijän lähin työtoveri on usein kuvaaja, jonka silminä ja käsinä värimäärittelijä toimii. Yksin harjoittelu on vaikeampaa jos ei ole ketään haastamassa. Kun siihen tulee joku ulkopuolinen henkilö viereen pyytämään asioita, niin silloin on helpompi oivaltaa mistä on kyse, kun toteuttaa vieressä istuvien toiveita ja työ muuttuu haasteellisemmaksi. 

Kanssakäymiseen ja kommunikointiin kannattaa panostaa tai ainakin miettiä miten saisi ongittua tarvittavat tiedot tekijöiltä oman työn tekemiseen. Paineensietokykyä tarvitaan kun koko ajan on ensi-ilta päällä ja aina ollaan vähän myöhässä. Kannattaa tietoisesti työstää myös sitä, että vatsanpurut ei lähde hapottamaan liian pienistä asioista. Ehkä enemmän ekstrovertti kun introvertti on hyvä olla… Muistan kun mun ensimmäiseen firmaan Frame Imageen tuli aikanaan ensimmäinen työntekijä Adam Vandor. Sen kaveri oli kertonut sille että me etsitään työntekijää, mutta varoittanut että se on sitten ihan hirveää hommaa, ne istuu pimeässä kopissa kaikki päivät. Sitten Adam tuli ja se olikin ihan myyty, löytyi sopiva ihminen oikeaan ammattiin. Mutta pimeydessähän täällä istutaan, päivänvaloa ei näe ja päivät on pitkiä, ilo pitää löytyä tekemisen kautta. Ja jos keskivertoleffassa on 1500 kuvaa ja sarjassa 500-600 kuvaa per osa, eli viis-kuustuhatta kuvaa, niin siinä voi olla takapuolilihakset kovilla. Eli salille ja lenkkipolulle mars !