Elokuva-arvostelu: In the Heights (2021)

“Tiedättekö te mitä tarkoittaa sueñito?” ystävällinen mies kysyy rantaan kokoontuneelta joukolta lapsia. Lapset pudistelevat pieniä päitään. “Se tarkoittaa pientä unelmaa”. Rannan lapset eivät ole vakuuttuneita. “Siinäkö kaikki? Eikö sinulla ole tähän liittyvää tarinaa?” he tivaavat. Onneksi miehellä on: sananselitysleikki toimii alkusysäyksenä tutunoloiselle tarinalle intohimoisista ihmisistä, jotka uskaltavat unelmoida. Pienet fiktiiviset lapset saavat oppia, mitä unelmointi on. Samalla me saamme muistaa, oppia uudelleen. Valkokankaalle heijastetaan suuria kuvia pienistä unelmista. Ne on kyllästetty sellaisilla lämpimillä värisävyillä, joita ei tietokoneen näytöltä näe. Kuvat ovat katsojalle kutsu, kutsu unelmoimaan taas. Ja kutsu muistamaan, että on ollut aika hillitön ikävä elokuviin. Ihan mihin tahansa elokuviin, valokeilan alle pimeään istumaan, unelmoimaan yksin ja yhdessä. Paluu juuri tällaisen elokuvan saattelemana oli pakahduttavampi ilo kuin osasin odottaakaan. Luulin pitkään, että Hollywood-musikaalit ovat minulle jotenkin liikaa. Mitä vielä! Pandemian aika on kai kuorinut katsojuudestani kerroksen kyynisyyttä irti. In the Heights on nimittäin suuri ja sokerinen musikaali, enkä silti sitä katsellessa olisi voinut paremmin viihtyä.

In the Heights on maksimalistinen musikaalidraama, joka pohjautuu Lin-Manuel Mirandan ja Quiara Alegría Hudesin vuosituhannen alussa kirjoittamaan samannimiseen näyttämömusikaaliin. En tunne alkuperäisteosta juurikaan, mutta elokuvasovituksesta välittyy rakkaus ja luovuus tavalla, joka tuntuu tällaisen kymmenten miljoonien jättifilmatisoinnin kohdalla poikkeukselliselta. In the Heightsillä on epäilemättä valtavasti kaupallista potentiaalia, mutta se ei anna tämän määrittää itseään. Koskaan ei tunnu siltä, että elokuvaa olisi tehty raha edellä, laskelmoiden. Teatterinäyttämöltä valkokankaalle sovitettuna teoksena In the Heights toimii erityisen hyvin sen ansiosta, miten kekseliäästi elokuvan mediumilla ilakoidaan. Elokuvan muodon tuomista mahdollisuuksista otetaan kaikki irti – kekseliäät kuvakulmat, trikkikuvat ja nopeat leikkaukset tahdittavat tanssi- ja laulunumeroita tavalla, jotka eivät koskaan näyttämöllä olisi mahdollisia. In the Heights on riemastuttavan spektaakkelimainen kesäelokuva täynnä suuria tunteita ja hämmästyksen hetkiä.

In the Heights sijoittuu nimensä mukaisesti Washington Heightsin kaupunginosaan Manhattanille, jota asuttavat asuttavat suureksi osaksi Karibianmeren alueelta Yhdysvaltoihin saapuneet maahanmuuttajat. Elokuvan päähenkilöt ovat synnyinseudulleen Dominikaaniseen tasavaltaan haikaileva Usnavi (Anthony Ramos) ja huippuyliopiston kesken jättänyt puertoricolaisperheen lapsi Nina (Leslie Grace). Kertomus rakentuu helleaallon aiheuttaman sähkökatkon ympärille – jo yksi ensimmäisistä kohtauksista alkaa välitekstillä “Kolme päivää ennen sähkökatkoa”, ja sähkökatkoksen lähestyminen toimiikin elokuvan keskeisenä jännitteenä. Sähkökatkoksen odottaminen lisää tervetullutta jännitystä ensimmäisen näytöksen muutoin varsin huolettomaan tunnelmaan. Samalla kuumuuden keskellä alkaa kehkeytyä kiemuraisia ihmissuhdekuvioita – Ninan isä yrittää elää omaa akateemista unelmaansa lapsensa kautta, ja Usnavi on auttamattoman rakastunut Vanessaan (Melissa Barrera), joka tahtoisi muuttaa Heightsistä pois. Hahmojen kehyskertomukset ovat uskottavia, ja draama paikoitellen koskettavaakin, mutta pääosassa In the Heightsissä on musiikki – aivan kuten genrensä elokuvissa kuuluukin. Elokuvan markkinoijat ovat ymmärtäneet vetonaulansa päälle, ja säveltäjä-sanoittaja Lin-Manuel Mirandan nimi komeileekin julisteissa suurempana kuin ohjaajan tai näyttelijöiden nimet.

Lin-Manuel Miranda muistetaan parhaiten hänen sensaatioksi kasvaneesta Hamilton-musikaalistaan. Hamilton on vuonna 2015 ensi-iltansa saanut näyttämömusikaali, joka kertoi Yhdysvaltojen perustajien Alexander Hamiltonin ja George Washingtonin tarinaa rap-musiikin välityksellä. Hamilton kasvoi Broadwaylla sensaatioksi ja teki historiaa lippukassoilla, ja viime vuonna Disneyn julkaisema monikamerataltiointi toi spektaakkelin kotikatsomoihin ympäri maailmaa. Ennätyksellisten lipputulojensa ohella Hamilton teki historiaa myös siten, että toi perinteisesti vitivalkoiselle Broadway-näyttämölle rodullistettuja näyttelijöitä päärooleja esittämään. Edistyksellisen roolituksen takaa hiipi kuitenkin outo sivumaku. Asetelmassa oli jotakin vinksallaan – mustat ja latinalaistaustaiset nuoret näyttelijät representoivat patrioottista historiaa, jonka pääosissa seikkailivat kansakunnan tunnetuimmat orjanomistajat. Miranda on itse perustellut historiallista aihevalintaansa kuvailemalla Hamiltonin olevan “nykyisen Amerikan kertoma tarina silloisesta Amerikasta”. Vaikka kuinka pyrin ymmärtämään Mirandan näkemystä, tuntuu Hamiltonin asetelma väistämättä vähän härskiltä. Rodullistetut näyttelijät hoilaavat isänmaallista historiikkia, joka on rotusorron värittämä. Lavalla on liuta loputtoman lahjakkaita, toinen toistaan intohimoisempia nuoria näyttelijöitä, ja heidän ihastelunsa lomassa alan auttamatta ajatella, että he voisivat olla käyttämässä lahjojaan johonkin niin paljon kumouksellisempaan. In the Heights tekee onneksi (tanssi-)askeleen tätä kumousta kohti. Se on kiiltävän pintansa alla rehellinen työläismusikaali ja kannanotto rakenteellista rasismia vastaan.

Siinä missä Hamiltonia katsellessa kiusaannutti nähdä vanhan koulukunnan rasisti George Washington riimittelemässä rajuja kuvioita toisensa jälkeen, ovat Mirandan rap-lyyrikon lahjat löytäneet sopivamman tuntuisen kodin Washington Heightsin naapurustosta. Hip-hopin juuret ovat New Yorkin mustien ja latinoiden alakulttuureissa, joten Mirandan tekniset riimikuviot kuulostavat paremmalta latinalaistaustaisten työväenluokkaisten arjen sankareiden kuin Yhdysvaltain ensimmäisen presidentin suusta. Koska elokuvan päähenkilöt ovat latinoamerikkalaisia siirtolaisia, on Miranda päässyt kirjoittamaan rap-säkeistöihin kosolti riimejä myös espanjaksi. Siinä missä Hamiltonin esityksissä Miranda esiintyi nimikkoroolissa, on hänellä In the Heightsissä vain cameo-mainen sivurooli itsepäisenä mehujääkauppiaana. Mirandan musikaaliset ja lyyriset lahjat ovat kuitenkin läsnä läpi elokuvan. Rap-osuuksien riimittely on kekseliästä ja viihdyttävää, ja jopa hitaampien balladinumeroiden lauluteksteihin on ujutettu monitavuisia multiriimejä. Tekstitykset eivät tee oikeutta monimutkaisille riimikuvioille, eikä niitä nopeimmissa kohdissa ehdi lukeakaan. Monessa kohtaa on helppo muistaa, että musiikki on kirjoitettu vuosituhannen alussa – rap-osuuksien instrumentaatiossa ei kuulla 90-luvun gangsta-rapin aggressiivista soundia tai moderneja trap-henkisiä hi-hatteja, vaan ne kaikuvat ylpeästi 2000-luvun alkupuolen kilttiä pop-rap -sovitusperinnettä. Nostalgiset, juhlavat torvet sulautuvat lattarirytmeihin ja tiiviin perkussiiviseen riimittelyyn. Oli vuorossa sitten karnevalistista tanssimusiikkia tai dialogista puhelaulua, on In the Heightsin musiikillinen anti taukoamatta ilahduttavan yliampuvaa. Soundtrackilla ei ole varsinaisia korvamatoja tai joukosta erottuvia sing-along -hittejä, mutta tasaisen innostavana ilotulituksena jatkuva laulanta pitää pääosin otteessaan. Teatterissa nautittuna musikaali tempaa mukaansa tavalla, jota on pandemia-aikana alkanut toden teolla ikävöidä.

Elokuvalla on vakavaa sanottavaa rakenteellisesta rasismista, kotikulmien keskiluokkaistumisesta ja siitä, miten raha rikkoo ja rajoittaa. Välillä tärkeät teemat uhkaavat jäädä sokerikuorrutetun musikaalihötön jalkoihin. Yleensä tilanteen kuitenkin pelastaa ennen pitkää joku kirkkaan kriittinen timantti, joita käsikirjoitukseen on ripoteltu sinne tänne. Hudes ja Miranda ovat tuoneet vuosituhannen alulla syntynyttä käsikirjoitusta tähän päivään lisäämällä siihen viittauksia rodullistettujen ihmisten kohtaamiin mikroaggressioihin ja paperittomien lasten kokemaan epätasa-arvoon. Onnistuneiden päivitysten ansiosta elokuvan esittämä yhteiskuntakritiikki tuntuu aivan eri tavalla ajankohtaiselta kuin soundtrackin nostalgiset tyylipiirteet tai keskuskertomuksen ajaton rakkaustarina. Yleensä suhtaudun varauksella sisällön sorkkimiseen näyttämöteoksia filmatisoitaessa, mutta In the Heightsin kohdalla ratkaisu on täysin perusteltu. Koska elokuva pyrkii paitsi viihdyttämään, myös osallistumaan julkiseen keskusteluun, on tarkoituksenmukaista, että käsikirjoitus on päivitetty Trumpin ajan Amerikkaan. Välillä kerronta polveilee epäolennaisuuksiin, jotka vesittävät sen vaikuttavuutta, mutta aina se myös palaa raiteilleen todistamaan, että sillä on sydän oikeassa paikassa. Tärkeä huomio on myös se, että tarinasta puuttuvat valkoiset sankarit. Oikeastaan siitä puuttuvat valkoiset hahmot melkein kokonaan. Kertomus liputtaa Heightsin latinoiden vähemmistökulttuurin ainutlaatuisuutta ja yhteisöllisyyttä tavalla, jota kymmenien miljoonien Hollywood-tuotannoissa pääsee harvoin näkemään. In the Heights suorastaan huokuu rakkautta ja ymmärrystä siirtolaishahmojaan kohtaan – latinoita ei esitetä suhteessa valkoiseen valtaväestöön tai vähemmistöasemansa määrittäminä, vaan omaehtoisena ja loputtoman elinvoimaisena yhteisönä. Kerronta voittaa katsojan puolelleen uudelleen ja uudelleen juhlistaessaan yhteisöllisyyttä ja kollektiivista toivoa. Mitä In the Heightsin retoriikasta uupuu väkevyydessä, sen se korvaa vilpittömyydellä.