Elokuva-arvostelu: Ensilumi (2020)

Ensilumi on Hamy Ramezanin ohjaama draamaelokuva, joka käsittelee iranilaisperheen elämää Suomessa. Mehdipourin nelihenkinen perhe asuu vastaanottokeskuksessa yhdessä huoneessa ja yrittää elää mahdollisimman normaalia arkea. Ensilumi perustuu osittain Ramezanin omiin kokemuksiin sekä traumoihin. Ohjaajan ollessa nuori, hän joutui pakenemaan Iranista sodan jaloista. Ramezanin oman elämän kokemukset näkyvät elokuvassa Mehdipourin miespuolisten perheenjäsenten tunnetiloissa sekä käytöksessä. Elokuva onkin osittain omaelämänkerrallinen teos.

Ensilumi on poikkeava elokuva, koska se ei ole stereotyyppinen kuvaus maahanmuuttajien elämästä Suomessa. Elokuvassa ei ole aseteltu vastakkain maahanmuuttajia ja suomalaisia hahmoja. Siinä ei paneuduta rasismiin, vaan kritiikki kohdistuu Suomalaiseen byrokratiaan. Elokuvassa tuodaan hyvin esille se, että yksi ihminen tai yksi perhe ei ole ikinä ainoastaan pakolainen, vaan jokaisen elämään sekä persoonaan liittyy muutakin. Ohjaaja-käsikirjoittaja Ramezan ja toinen käsikirjoittaja Antti Rautava tuovat elokuvassa esille ihmissuhteiden merkittävyyttä sekä toiveikasta elämänkuvaa. Ensilumessa keskitytään erityisesti Mehdipourin perheen teinipoika Raminin (Aran-Sina Keshvari) sekä hänen koulukaverinsa Jigin (Vilho Rönkkönen) ystävyyssuhteeseen.

Moni elokuvan hahmo tuntuu aidolta sekä inhimilliseltä. Hahmoja esitellään sen mukaan, mitä Mehdinpurin perheenjäsenet viettävät aikaa heidän kanssaan. Elokuvassa ei ehdi tapahtumaan suurta kasvua ystävyyssuhteiden välillä ja monien hahmojen välille on jo rakentunut side elokuvan alkaessa. Kun Ramin menee yläasteelle, hän saa uuden opettajan, joka jättää hieman kysymyksiä katsojalle. Laura Birnin opettajahahmo on salaperäinen. Hän pitää sisällään tunteita, joita ei välttämättä halua tuoda esille oppilaiden nähden.

Mehdipourin perhe asuu pienessä huoneistossa laitosmaisessa vastaanottokeskuksessa. Ympäristö on kuitenkin kuvattu elokuvassa kauniisti, eikä rumia yksityiskohtia tai vastaanottokeskuksen vankilamaisuutta ole tuotu esille ensisijaisesti. Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta voi huomata, että elokuvassa pyritään esittämään maahanmuuttajien arki toiveikkaana välttäen epätoivon tai pessimismististen tunteiden kuvaamista. Mehdipourin perheen vanhemmat ovat hyvä esimerkki epätoivoon vaipumisen tukahduttamisesta. He yrittävät aina hillitä itsensä ja rauhoittua, vaikka he olisivatkin yksin. Perheen äiti (Shabnam Ghorbanin) on rauhallinen ja pitää perhettä hyvin kasassa. Perheen isästä (Asghar Farhadin) kuohuaa hermostuneisuus, joka näkyy myös hänen juomisessaan ja myöhäisissä kotiintuloajoissa. Isää näyttelevä Farhadin on kansainvälisesti tunnettu ja sopii hyvin rooliinsa. Lapsinäyttelijät suoriutuvat rooleistaan erinomaisesti, mikä auttaa luomaan hahmoista uskottavia sekä aitoja.

Vaikka Mehdipourin perheen elämä on arvaamatonta sekä vaikeaa, pitävät he silti toiveikkaan näkökannan elämään. Ensilumesta kuohuaakin optimismin, myötätunnon sekä rakkauden tunteet. Perhe odottaa myönteistä päätöstä turvapaikkahakemukseensa ja uskovat, että he voivat pian elää vakaata elämää. Mehdipourien jokseenkin alakuloista arkea värittävät pienet juhlat, tanssiminen, ystävät ja perheen yhteiset aamuhetket heidän omassa huoneessaan vastaanottokeskuksessa.

Elokuvassa on lämmin tapa lähestyä elämää. Sen tärkeimmät teemat kuten optimismi ja läheisen rakkaus kulkevat jokaisen hahmon mukana ja suojaavat heitä odottamattomalta. Ensilumen rankat aiheet on onnistuttu esittämään positiivisten mielentilojen kautta, ja perheen vahva usko paremmasta huomisesta kuljettaa elokuvan tapahtumia eteenpäin.

Ella Martikainen