Juha-Matti Toppinen on lavastanut mm. elokuvat Hevi Reissu ja Diva of Finland sekä Aallonmurtaja -tv-sarjan toisen kauden. Myöhemmin teattereihin tulee Eden -työnimellä kulkeva riparielokuva, ja haastatteluhetkellä Toppinen oli tekemässä Pikku Kakkoselle uutta lastensarjaa. Haastattelimme häntä elokuvalavastuksesta ja lavastajan työstä.
Lavastajan työ ja esituotanto
Mitä lavastaja tekee?
Lavastaja suunnittelee elokuvan ilmeen yhdessä ohjaajan, kuvaajan ja muiden työryhmäläisten kanssa. Miettii mitä lavastuksella halutaan kertoa tai mahdollistaa, minkälaisia värejä käytetään ja mikä se tyyli ylipäänsä on – ja miten näitä asioita voidaan konkreettisesti toteuttaa, minkälaisella työryhmällä, budjetilla ja aikataululla. Lavastaja myös huolehtii, että ne toteutuu suunnitellusti.
Miten sun lavastustyöt yleensä alkaa?
Jos joku haluaa mut töihin, niin se yleensä lähettää käsikirjotuksen, jonka mä luen. Mietin minkälaisia ajatuksia se mussa herättää, ja sen jälkeen usein keskustelen ohjaajan ja tuottajan kanssa, että kohtaako ajatusmaailmat niin, että kannattaa lähteä yhdessä rakentamaan sitä tarinaa.
Sen jälkeen palaveroidaan aika paljon etenkin kuvaaja-ohjaaja –akselilla. Aluksi vaan puhutaan siitä, mitkä asiat tarinassa on tärkeitä. Sitten kun tuntuu että ymmärretään toisiamme, niin haetaan referenssi- ja fiiliskuvia, ja mä rupeen tekemään luonnoksia. Ne voi olla pohjakarttoja tai sitten tunnelmakuvia, taikka yksityiskohtia, sellaisia mitkä tarkentaa sitä, mitä se lavastus ja rekvisiitta tulee lopulta olemaan.
Tärkeä vaihe on se, kun kierretään katsomassa potentiaalisia kuvauspaikkoja, ja lavastaja ottaa kantaa siihen missä paikoissa kuvataan ja mitä niille voidaan tehdä, että ne saadaan toimimaan kuvissa. Samaan aikaan rekrytoidaan omaa työryhmää kuten rekvisitöörejä, apulaisia, rakentajia ja muuta väkeä sen mukaan mitä projektin mittakaava sallii.
Sitten palaveroidaan eri osastojen välillä. Tuotanto-osaston kanssa raha-asioista, työvoimasta ja muista käytännön jutuista. Pukusuunnittelijan kanssa puvustuksesta. Järjestäjän kanssa kuvauspaikkojen etsinnästä ja löydetyissä paikoissa toimimisesta. Apulaisohjauksen kanssa aikatauluista. Käsikirjoittajan kanssa hahmojen taustoista. Tavarantoimittajien kanssa tilauksista. Erikoisrekvisiitta- ja efektivastaavien kanssa työnjaosta ja erityistarpeista. Ja niin edespäin, palaverointia ja puhelinrallia on ihan tosi paljon!
Entä sitten kun on suunniteltu, ja kuvaukset lähestyy?
Lavastaja huolehtii, että oma työryhmä on kärryillä siitä mitä kaikkea on sovittu ja visioitu, ohjaa toteutusta ja aika usein osallistuu myös käytännön tekemiseen. Jos lavastaja on tehnyt työnsä hyvin, niin lavastusosaston taiteelliselle työlle on luotu selkeät suuntaviivat joiden puitteissa rekvisitööri ja muu työryhmä voi hyvin itsenäisestikin laajentaa, syventää ja konkretisoida niitä visioita.
Hyvin rullaavassa lavastusryhmässä hommia voidaan jakaa joustavasti niin, että kunkin erityisosaaminen tulee parhaiten hyödynnettyä. Toisaalta, pienemmissä projekteissa joissa omaa työryhmää ei ole mahdollista palkata täytyy vaan yrittää löytää sitä erityisosaamista sydämestä tai jostain…
Aika usein elokuvia tehdään kuvauspaikoilla, ja kuvausten jo ollessa käynnissä jossain paikassa muualla valmistellaan samalla seuraavia kuvauspaikkoja tai puretaan edellisiä. Lavastaja pyörii eri paikkojen välillä ja organisoi toimintaa, että kuvauksissa on käytettävissä oikeat resurssit ja oma työryhmä tietää mitä tekee. Sikäli se ei kauheasti poikkea alkutuotannosta.
Silloin kun on studiotuotantotyyppinen projekti ja kaikki rakennetaan ikään kun tyhjästä, on aika iso vapaus piirtää rakennelmat ja koordinoida sitä toteutusta. Nyt tässä esimerkiksi on tällainen studiohomma: lavastus on periaatteessa valmis kun aletaan kuvaamaan, eikä sitä pysty oikein enää muuttamaankaan. Mä valvon että täällä kuvaukset sujuu hyvin ja teen pieniä muutoksia settiin ja enemmänkin oon sitten rekvisiitan ja dressauksen kanssa tekemisissä.
Mitä on dressaus? Entä rekvisiitta?
Rekvisiitta käsittää kaikenlaisen kuvissa näkyvän esineistön ja vaikkapa ruoat. Käsirekvisiittaa on sellainen rekvisiitta mikä liittyy selkeämmin käsikirjoitukseen ja jota näyttelijät jollain tapaa operoivat.
Dressaus on sitä, että kun meillä on joku lavaste tai kuvauspaikka muuten valmiina, niin sinne hankitaan ja sijoitellaan kaikenlaista tavaraa, laitetaan verhot, kalusteet, kodintekniikkaa, pikkuesineitä ja vaikkapa roskia jos tarinassa on epäsiisti hahmo – sisustetaan se paikka, ja sitten vielä tehdään siitä sisustuksesta sen näköinen kuin ne tarinan henkilöt olisivat siellä eläneet ja olleet pidempäänkin. Tässä kohtaa varsinkin lavastus ja rekvisiitta voi syventää sitä tarinaa ja tuoda katsojalle jotain sellaista tietoa tai tunnetta minkä ilmaiseminen vaikkapa sanallisesti olisi elokuvassa muuten kökköä.
Yleensä työryhmään kuuluu rekvisitööri, jonka erityisaluetta on kaikenlaisen esineistön hankinta, valmistus ja tuunaus, ja lavastaja toimii myös heidän esimiehenään. Dressausta ja käsirekvisiittaa hoidetaan tiiviisti rekvisitöörin kanssa, tai pienemmissä tuotannoissa voi lavastaja yksinkin sitä tehdä. Erikseen on vielä sitten kuvausrekvisitööri, jonka päätehtävä on huolehtia rekvisiitasta ja sen esillepanosta, käytöstä, jatkuvuusasioista jne kuvaustilanteessa. Suomessa työnkuvia usein yhdistetään – sekä lavastaja että rekvisitööri dressaavat. Kukin lavastustiimi jakaa niitä hommia vähän omalla tyylillään.
Lavastaminen työnä
Miten sä olet päätynyt alalle?
Harrastajateatterin kautta. Siellä totesin, että yleisön tai kameran edessä olo ei ole oikea paikka mulle. Oikeampi paikka löytyi kulissien takaa ja kiinnostuin lavastuksesta. Lähdin opiskelemaan ja jätin kaksi koulua kesken, ensin Tampereen ammattikorkeakoulun ja sitten Taideteollisen – sekin jäi, kun työelämä vei mennessään.
Se työelämä taas lähti ehkä siitä, että teki hirveesti pieniä projekteja, usein ilmaiseksi tai halvalla. Sekä opiskelijatuotantoja että taidejuttuja että kaupallisempaa, kaikennäköistä, mutta siinä samalla tuli tutuksi ihmisten kanssa. Aika pitkään sai kituuttaa, kun ei niistä ihan leipä irronnut, mutta muutaman vuoden jälkeen alkoi tulla sellaisia projekteja mistä sai ihan oikeata palkkaakin.
Millaista lavastajan työ on, ja miksi sä teet sitä?
Ihan kauheetahan tää on, en suosittele kenellekään! Aika kovaa työtä, jota joutuu tekemään haasteellisissa olosuhteissa ja ikään kun taikomaan asioita tyhjästä, usein halvalla ja nopeasti kun projektit tuppaavat muotoutumaan kunnianhimoisemmaksi kuin mihin rahkeet oikeasti riittäisivät.
Siinä on oma hauskuutensa, kun joutuu opettelemaan uusia asioita tai täytyy etsiä jotain erikoisia tavaroita ties mistä jumalan selän takaa. Tai jos hahmolla on vaikka joku eksoottisempi ammatti, niin tutkia että minkälaisia välineitä ne käyttää ja miten. Siinä kuvauspaikkoja ja rekvisiittaa etsiessä tulee nähtyä uskomattomia persoonia, ja pääsee tutustumaan paikkoihin joihin normaalisti ei ois mitään asiaa.
Lavastajan työ on semmonen, että pitää tietää kaikesta jotain, tai vähintäänkin olla valmis oppimaan, ottamaan selvää ja kyselemään. Mutta aika harva lavastus syntyy yksin, ja kun joku omalla osa-alueellaan mua taitavampi työryhmäläinen ottaa jonkun haasteellisen asian hoitaakseen, ymmärtää mun hahmotelmat ja muminat, ja hioo ne joksikin paljon hienommaksi mitä osasin kuvitellakaan, siitä tulee hyvä fiilis. Samoin sitten kun näkee työnsä lahjakkaiden ammattilaisten kuvaamana, valaisemana ja yhdistettynä laajempaan kontekstiin leikkauksineen, musiikkeineen ja muine elementteineen! Tietysti voi joskus pettyäkin, mutta usein lopputulos yllättää positiivisesti.
Minkälaisia taitoja tai ominaisuuksia lavastajaksi haluava tarvitsee?
On niin monia, kaikkea pitää osata! Mä en oikeastaan keksi mitään taitoa, mistä ei vois olla lavastajalle hyötyä. Perusuteliaisuus kaikkeen on aina hyvästä, oli se sitten historiaa tai taidetta, työnjohtamista tai kädentaitoja tai oikeastaan mitä vain… Minusta lavastajan tärkein taito on osata kommunikoida ja tarkastella ihmisiä ja yhteiskuntaa laajalti, herkällä ja ymmärtävällä silmällä. Toiseksi tärkein taito voisi olla osata poimia niitä yksityiskohtia joilla sen ymmärryksen ja tarinalliset merkitykset voi välittää katsojalle.
Millaisia vinkkejä antaisit vaikka tuoreelle lavastajalle?
On aina hyvä miettiä mihin ne käytettävissä olevat paukut laittaa, että vähäiset resurssit laitettaisiin sellaisiin juttuihin, mitkä on tarinan kannalta tärkeitä. Aina joutuu karsimaan haaveista, mutta kun muun työryhmän kuten kuvaajan ja ohjaajan kanssa keskustelee ajoissa asiat ja niihin mahdollisesti liittyvät ongelmat ja epävarmuustekijät läpi, niin se tehty työ päätyy suuremmalla todennäköisyydellä myös screenille.
On tosi tärkeää uskaltaa kertoa, jos tuntuu siltä ettei ymmärrä, tiedä tai osaa jotain. Lavastajan työ viistää niin monia elämän osa-alueita, ettei kukaan voi olla asiantuntija siinä kaikessa. Mutta kaikkea voi tutkia ja selvittää, mikä onkin iso osa lavastajan työtä. Tyhmältäkin tuntuvat kysymykset usein avaavat tarinan ydintä ja auttavat keskustelujen kautta löytämään olennaisen ja tuomaan sen elokuvassa näkyviin niin, että se ydin välittyy katsojallekin. Avoimen keskustelun ylläpitäminen auttaa myös synnyttämään luottamuksellisen ilmapiirin, jota ilman työryhmä vetäytyy puolustuskannalle esittämään etevämpää ja kokeneempaa kuin onkaan – ja siitä se sitten onkin aika nopeaa alamäkeä…
Valmistaudun kuvauksiin usein jonkinlaisen mielikuvaharjoittelun kautta. Koitan kuvitella käsikirjoituksen ja aikataulun kanssa, miten se päivä todennäköisesti menee, ja kirjaan kaiken mitä tulee mieleen; mitä mun luultavasti täytyy tehdä, ideat jotka haluaisin toteuttaa, mitä pitää muistaa, mitä välineitä täytyy pakata ja paljonko aikaa tarvitaan mihinkin.
Mä oon ylipäänsä tosi hajamielinen, mikä on aika paha ominaisuus lavastajalle, jonka täytyy pitää monia lankoja käsissään ja muistaa paljon pikkuasioita, joista yhdenkin unohtuminen voi aiheuttaa pienen katastrofin kuvauksissa. Siksi en lupaa kenellekään mitään kirjoittamatta sitä ensin johonkin listaan, koska sitten kun on niin sanotusti tilanne päällä, mä unohdan kaiken. Silloin jos oon väsynyt eikä pää meinaa muuten toimia, tarvitsen sen listan, mitä sitten hölmönä suoritan. Kirjoitan ne listat päivittäin puhtaaksi ja ajantasaiseksi ja otan vielä varmuuskopiot nettiin ja valokuvat kännykällä, koska sehän olis paha jos se lista unohtuis jonnekin. Ehkä se on sellainen yleisempi elämän-vinkki, että hyvin pärjää, kun tiedostaa omat heikkoudet. Sillon voi kehittää omat ratkaisut mahdollisten ongelmien kiertämiseen.
Mikä lavastuksessa on olennaista
– mikä tekee lavastuksesta hyvän?
Hyvä lavastus ei useinkaan vie huomiota itseensä, vaan ikään kuin salaa vahvistaa tarinan pointtia ja vahvistaa henkilöiden tai sen maailman taustoja – ohjaa katseen siihen mikä on tarinan kannalta tärkeää.
Usein näkee elokuvia, joissa on käytetty vahvoja tyylikeinoja perustelematta, ilman tarinaan liittyvää motiivia. Tällainen lavastus saattaa hetkellisesti näyttää upealta ja parhaimmillaan luoda hienoja tunnelmakuvia, mutta ei oikeastaan syvennä elokuvasta saatua kokemusta. Hyvä lavastus syntyy, kun katsojaa kuljetetaan läpi tarinan niin, että jokainen yksityiskohta lisää katsojan ymmärrystä tarinan henkilöistä, maailmasta ja niiden muutoksista. Tämä tietysti edellyttää, että henkilöiden taustoja on mietitty vähän pidemmälle kuin mitä käsikirjoitusten tiivistetty muoto kertoo.
Nuo tarinaa fokusoivat lavastukselliset elementit voivat näkyä suurissa linjoissa tai aivan konkreettisissa pienissä jutuissa. Esimerkkinä suurista linjoista voisi mainita vaikka Alien (1979) -elokuvan, missä on luotu tosi vahva maailma monin paikoin vain muutamilla vastavalossa kiiltävillä elementeillä pimeyttä vasten. Niillä kiilloilla on tehty tavallaan viitteellistä lavastusta. Siitä tulee sellainen illuusio, että se lavastus jatkuisi paljon pidemmälle, ja se on aika pelottava tuntematon maailma minkä katsoja kokee vaikka ei näe. Amerikkalaisittain pienen budjetin tieteisrymistelyssä se on minusta aika ovela visuaalinen keino, joka tukee täydellisesti elokuvan tavoittelemaa tunnelmaa. Se välttämättä ei vaadi paljoa rahaa, mutta sitäkin enemmän kuvauksen, lavastuksen ja valaisun saumatonta yhteistyötä. Pienistä konkreettisista detaljeista esimerkkinä vaikkapa Better Call Saul (2015->) -sarjan kohtaus, jossa päähenkilön joutuminen epämukavuusalueelle ison lakitoimiston leivissä tuodaan näkyväksi sillä, että hienon työsuhdeauton mukiteline on vähän liian pieni hänen lempimukilleen.
On tietysti tärkeää, että lavastuksessa ei ole ilmiselviä virheitä kuten jatkumollisia virheitä, tai väärän aikakauden esineitä, jos elokuva on sellainen missä aika tai aikakausi on jollain tapaa merkityksellinen osa kerrontaa. Toisaalta voidaan ottaa aika isojakin vapauksia, jos katsojalle riittävän ajoissa esitellään, mitkä sen fiktiivisen maailman säännöt on. Vaikkapa Tuvalu (1999) -elokuva, jonka ihan ensimmäisissä kuvissa joku kiikaroi veneestä, ja näkökulmakuvassa lentelee täytetty lokki jonkun siiman varassa – se on tosi kökön näköinen, mutta lokki tavallaan etabloi sen maailman, että tällaista tää kerronta nyt on! Siinä tyylittely irrottaa elokuvan ajasta ja paikasta ja vapauttaa katsojan niiden tuomasta merkitystaakasta.
